John Steinbeck - Helmi

Helmi kantaa kansiensa välissä laulun perheestä, pelosta, vihasta ja ahneudesta. Steinbeck on jälleen kerran säveltänyt kirjallisen mollissa kulkevan laulelman ihmismielen ulkokultaisuudesta ja mädännäisyydestä. Kirja pursuaa adjektiiveja ja lukijan on helppo maalata mielikuva niin sielunmaisemasta kuin pienestä merenrantakylästäkin, jossa alkuperäiskansa elää valkoisen ihmisen asettamassa ikeessä.

Mitä sinä tekisit jos voittaisit lotosta? Olisiko lottovoitto kuitenkaan lottovoitto? Köyhän ihmisen eteen asetetaan kultainen portti, josta helmen avulla käydä voi, jos uskaltaa. Kuinka haaveet ja unelma paremmasta siintää silmien eteen ja saa mielen nousemaan rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Ja kuitenkin on niin monta, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat osansa tuosta unelmasta välittämättä siitä saako onnekas itse siivuakaan kakustaan. Mitä olisit valmis uhraamaan saadaksesi pitää tuon avaimen onneen?

Steinbeck on mielestäni kirjassaan tehnyt kannanoton alkuperäiskansojen lannistamisesta ja valkoisen ihmisen välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Hänellä on taito esitellä uskottavasti ihmisen irvikuvat ja saada lukijakin pohtimaan omaa toimintaansa ja jopa potemaan huonoa omaatuntoa, vaikkei edes olisi syyllistynyt tekemään mitään typerää ja likaista kanssaeläjiin liittyen. Silti tulee tunne siitä, että minä myös olen huono ihminen. Kirjoissa tuntuu seurailevan tarinasta riippumatta tietty uskonnollinen syntisen ihmisen riippa ja jonkinlainen kiihkomieli. Vaikka tämä saa lukijan jotenkin ahdistumaan, ei kirjaa silti halua jättää kesken.

Lukemani kirja oli kymmenen sentin löytö kirpputorilta ja oli todella tunnelmallista lukea auringon värjäämä, kirjahyllyn tuoksuinen vuonna 1962 painettu kirja, jonka sivutkin olivat melkein kartonkia. Rahiseva, karkea paperi sai sormenpäät kuivamaan ja sivut olivat kankeita käännella. Tämä pieni seikka jotenkin lisäsi lukukokemuksen autenttisuutta. Vanhoissa kirjoissa on vaan sitä jotain...

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Yksi nuoruusvuosieni ja miksikäs ei myös aikuisten vuosien kirjailijasankareistani tarttui viikatemiestä käsipuolesta ja siirtyi matkaamaan toiseen ulottuvuuteen joitakin aikoja sitten ja tämän jopa hieman yllättävän poistumisen vuoksi tartuin yhteen lempikirjaani tämän herran mittavasta teoskavalkadista. Kuoleman rinnalla noitakolmikko Esme Säävirkku, Gytha Auvomieli ja Magrat Kynslaukka kuuluvat ehdottomasti Pratchettin luomista hahmoista parhaimmistoon. Mitäpä pessimismin ja tiukan rationalismin voimalla jäisi tekemättä? Jälleen kerran tuli todistettua, että mustiin pukeutuvat mummelit johtavat loppujenlopuksi maailmaa...

Kiekkomaailmaan sijoittuvat fantasiaseikkailut sekoittavat sysimustaa huumoria, yhteiskunnallisia kannanottoja kauniisti verhoiltuna magiaan ja toiseen ulottuvuuteen, ripauksen kvanttifysiikkaa ja puhdasta kirjallista magiaa. Vaikka kirjoissa kukkii huumori ja tarinat ovat omalla tavallaan aika kepeitä taustalla on jokseenkin aina jotain syvällisempääkin pohdintaa olemassaolosta, elämän kiertokulusta ja vaikkapa kollektiivisesta muistista. 

Hauska sattuma tämän kirjan suhteen oli se, että myös edellisessä lukemassani kirjassa Herran tarhurit käsiteltiin mehiläisten kollektiivista muistia ja hahmottamista, ja niin myöskin Pratchett tarttui mehiläisten kummalliseen minimonarkiaan ja yhteen suureen mieleen, jonka parvi muodostaa. Taustalla pyörii farssi kuninkaallisista häistä ja taiteellisen tieteellisesti tahi tieteellisen taiteellisesti tarinaan punoutuu pohdintaa rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisesta olemassaolosta. Jospa jossain toisessa ulottuvuudessa elää joku toinen minä, joka valitsi jossain kohtaa jotain toisin ja elämä muutti kulkuaan valinnan seurauksena..? Ken tietää.  

Olen lukenut kyseisen teoksen useita kertoja ja aina se jaksaa hymyilyttää sekä pohdituttaa. En tiedä arvostetaanko Pratchettia juurikaan kaunokirjallisissa piireissä, mutta minut tämä mies on lumonnut siitä saakka, kun olen hänen teoksensa kirjaston hyllyistä bongannut. Hän on luonut aivan oman pienen maailmankaikkeuden omine luonnonlakeineen ja kansoineen sekä historian kaikelle tälle. Luovuutta useampaan potenssiin, sanoisin.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että Pratchett on elävä todiste siitä, ettei muistisairaus ole kaiken loppu ennen kuin loppu on oikeasti läsnä. Mies jaksoi viimeisiin elinvuosiinsa saakka sairaudestaan huolimatta tehdä kirjallista työtä sekä tutkia maailmaa ja lisätä tietoisuutta myös muistisairauksista. Toivottavasti matkanne on avartava Sir Pratchett!

Margaret Atwood - Herran tarhurit

Ihminen valitsee joskus luettavan kirjan kummallisilla perusteilla, takakannella ei aina ole suuremmin merkitystä. Tämä kirja valikoitui käteen vain ja ainoastaan kauniin kansitaiteen takia. Kauniit, harmoniset sävyt ja seesteinen kukintorypäs vaativat minua ottamaan kirjan käteen, enkä sitä voinut enää takaisin hyllyyn työntää.

Jos vain tarinakin olisi ollut kansitaiteen mukaisesti rauhaisa ja harmoninen. Kaikkea muuta. Futuristinen selviytymistarina oli sirpaleinen ja jotenkin repivä. Teksti itsessään oli Atwoodille tyypillistä, helppolukuista ja rullaavaa, mutta ei tämä tarina missään nimessä ollut valmiiksi pureskeltu. Lukija joutui tekemään töitä kootakseen palapelistä toimivan kokonaisuuden ja minun piti lukea kirjaa melkein puoleen väliin, ennen kuin tarina antautui ja sain ison vaihteen päälle lukemisessa. 

Uudet rodut, jalostuneet lajit ja ihmisen kamppailu olemassaolon ja sukupuuton välimaastossa olivat koruton kuvaus siitä, mihin me maailmaamme ajamme. Jostain syystä päässä soi välillä vanha ysärirallatus seksi vie ja taksi tuo... Seksi on ainoa mielihyvänlähde, mikään ei ole enää pyhää. Erilaiset kultit sekoittavat ekologisen elämäntavan ja jumalalliset pohdinnat. Asekeesissa on ratkaisu, vai onko? Aina löytyy joku, joka on valmis kohottamaan itsensä viisaan rooliin ja kokoamaan ympärilleen seurakunnan, lauman lampaita (joskin lampaiden joukossa lienee aina se yksi vastarannan kiiski, musta lammas, susi lampaiden vaatteissa tai jotain muuta välkkyä vertauskuvallista käkkäräkarvaista ja päkäpäistä.)

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja antoisa, ajatuksia herättävä. Kuten aiemminkin Atwoodin kirjoja lukiessani päädyin jossain vaiheessa ajattelemaan, että onhan tämä nyt tämmöinen naisten kirja. Sinällään ajatus on ihan tyhmä, sillä mikä oikeastaan on naisten kirja ja onko naisille suunnattu kirja sitten jotenkin huonompi kuin muut? Stereotypiaan taisin langeta taas! No, jos nyt sitten sanottaisiin vaikka neutraalisti jotenkin siihen suuntaan, että vähemmälläkin romantiikalla pärjää, etenkin jos kirja on raadollinen kuvaus rämästä tulevaisuudesta...

Henning Mankell - Nimeltään Tea-Bag

Jesper Humlin, runoilija herran armosta, rämpii keskinkertaisen runoilijuutensa, kimurantin parisuhteen, nyrjähtäneen äiti-poikasuhteen ja taloudellisten vaikeuksien sekä tärähtäneen kustannustoimittajan vaikeuttaman arjen ikeessä, kunnes eräällä ennalta arvaamattomalla hetkellä kohtalo heittää hänen eteensä uuden version maasta, jossa hän asuu. Ruotsin kansankoti on hiljalleen ja jopa salakavalasti muuttunut kansainväliseksi sulatusuuniksi, joka nielee tuhansia ja taas tuhansia ihmiskohtaloita ja tarinoita vailla kertojaa pimeisiin nurkkiin ja salaisiin kellarikerhoihin. 

Mankell punoo kirjassa yhteen tarinan tavallisesta ruotsalaisesta runoilijasta ja miehen elämästä niiden ihmisten raadollisiin tarinoihin, joilla ei ole nimeä eikä kasvoja, joiden kokemukset ovat vain julmia kuiskeita tuulessa. Kirja avaa pienen kurkistuksen kirjailijan arkeen. Kuinka suorituspaineet kasvavat, miten yksilöllisyys on uhattuna jatkuvasti ja uusimpia ideoita on syytä suojella, kuin valtionsalaisuutta, jotta kukaan ei ennättä ensin kirjoittamaan aiheesta. Rinnalla avautuvat maahanmuuttajien syvät haavat ja tarinat siitä, miten monesta syystä ihminen voi paeta ja miten monta tapaa voikaan selvitymiselle olla. 

Mielestäni Mankell syyllistyy aina välillä tiettyyn kritiikin puutteeseen, vaikka tärkeästä asiasta kirjoittaakin. Ihmiset joutuvat pakenemaan kauheuksia ja elämään jatkuvassa pelossa, hävittämään identiteettinsä ja kietoutumaan tarinoihin salatakseen todellisen itsensä, eikä niin pitäisi kenellekään koskaan tapahtua, mutta kirjan maahanmuuttoa käsittelevä kritiikki oli ehkä hieman ponnetonta (mikä kuvastaa toki kirjailijan aatemaailmaa). Ehkä kritiikki olisi kuitenkin osoittanut, että kirjailija on pohtinut maahanmuuton vaikutuksia muistakin näkökulmista, kuin maahanmuuttajan perspektiivistä ja kirja tuntui hieman kapeakatseiselta. Humlin hahmona yritti tuoda esiin lakeja ja asetuksia, mutta minulle jäi lukijana tunne ettei kirjailija yksinkertaisesti edes mielikuvituksen tuotteen avulla voi asiaan suhtautua kielteisesti. 

Kaunista ja arvostettavaa kirjassa kuitenkin on se, että Mankell on antanut äänen niille, jotka eivät sitä muuten saisi kuuluville. Kirja avaa varmasti monen lukijan silmät niille hiljaisille kauhunhetkille, joita kuka tahansa vastaantulija voi sisällään kantaa, ilman, että me tiedämme näistä asioista mitään. 

Pakolaispolitiikka on ja tulee aina olemaankin vedenjakaja ja tulikivenkatkuinen aihe, joka jakaa mielipiteitä kahtaalle. En tässä ala omaa kantaani ruotimaan, sillä koen sen olevan oma  yksityinen asiani, enkä halua ketään puoleen enkä toiseen ajatuksillani saada sen enempiä innostumaan kuin suuttumaankaan. Kyse on kuitenkin monitahoisesta asiasta, joka ei ole ratkaistavissa kyllä- tai ei-nappulaa painamalla, sillä kulttuurit ovat rikkaus, mutta joskus niiden yhteensovittaminen on vaikeaa sillä yhteiskuntarakenteet ja arvomaailma voivat vaihdella paljon jo maantieteellisesti pienellä alueella. Koen kirjan herättäneen ajatuksia, joten voin hyvillä mielin luonnehtia lukukokemusta antoisaksi. 

Alberto Moravia - Matka Roomaan

Matka Roomaan pitää sisällään ainekset sekä farssiin että tragediaan. Sysimusta huumori värittää eroottiset kuvaelmat tragikoomisiksi luvuiksi elämänsä avaimia etsivän nuoren miehen tarinassa. Tarinan käänteet ovat jokseenkin säälintunteita herättäviä, mutta samalla ne saavat mahdottomuudessaan ja jopa älyttömyydessään lukijan naureskelemaan ja puistelemaan päätään.

Olen lukenut aiemmin Moravian tuotannosta Roomatar teoksen ja näissä molemmissa kirjoissa nousi esiin jonkinlainen huoratematiikka. Nainen on välinpitämätön seksinnälkäinen peto tai miehen oikut nöyrästi nielevä lapanen. Kirjassa oli mielenkiintoinen peilikuva-asettelu miehestä ja naisesta, jotka elävät omaa elämäänsä vastaavanlaisissa tilanteissa toisistaan tietämättä ja kirjailija kuvaa, kuinka mies kuitenkin sulautuu nöyrään hyväksyjän rooliin aivan yhtälailla kuin nainenkin. 

Katselin tässä päivänä eräänä kadonneista ihmisistä kertovaa televisio-ohjelmaa ja mieltäni jäi askarruttamaan se, että ensin kadonneen omaiset halusivat vain tietää, missä oma läheinen on. Kun he viimein saivat tämän tiedon, pakottavat suuret kysymykset eivät jääneetkään siihen, vaan seuraavaksi he halusivat tietää, miten läheiselle oli käynyt niin kuin oli käynyt. Tämän jälkeen heräsi kysymys miksi. Suuret kysymykset ja jonkinlainen sisäsyntyinen pakottava tarve saada tietää piinasivat näitä ihmisiä. Tyydyttävää vastauta ei vaan koskaan voisi edes saada. Tässä kirjassa nousi esiin sama tunnemaailma. Kuinka menneisyyden haamut nostivat päätään ja ajoivat kirjan henkilöitä toimimaan täysin irrationaalisella tavalla ja raastamaan sieluaan vereslihalle ilman, että tämä ajatusten ja tapojen kehä voisi edes koskaan murtua.

Kirja ei kerronnallisesti yltänyt Roomataren tasolle eikä juoni ollut yhtä rullaava. Pidin kuitenkin myös tästä kirjasta, vaikka eroottiset kohtaukset olivat välillä hieman vastenmielisiä ajatuksia herättäviä. Tosin mielestäni nämä kohtaukset oli kirjoitettu kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä niinkään täysin vakavissaan. Voisinpa arvella kirjailijan halunneen piikitellä hieman nuorten miesten maailmaa syleilevistä seikkailuista, joiden taustalla piilee kuitenkin pelkoa ja ehkä jopa ikävää äidin helmoihin. Myös nuorten ajatus siitä, kuinka kokeneita ja kaikkitietäviä he ovat, osoittautuu ikiaikaiseksi myytiksi, joka ei tunnetusti pidä paikkaansa kenenkään muun kuin nuoren itsensä mielestä.