Kun kirjasta on paljon sanottavaa, ei tiedä mistä aloittaisi. Lähdenkin siis liikkeelle siitä itseäni lähinnä olevasta vaihtoehdosta, minusta. Olen lukenut aiemminkin Morrisonin kirjoja ja ajattelin joka kerralla, että ehkä valitsin vain jotenkin monimutkaisen kirjan, johon ei sisään pääse heti ja lukeminen kaipaa lukijan harjaannuttamista tekstiin. Näin kävi nytkin. Ensimmäiset 20 sivua oli yhtä tuskien taivalta, en saanut kiinni mistään. Tarinasta, sanoista, henkilöistä tai ympäristöstä. Luin vain sekalaisia sanoja perätysten.
Yhden illan kivireen vetämisen jälkeen teksti alkoi rakentua hiljalleen avaamiskypsäksi. Vaikka tarina sijoittuu 20-luvulle, tuntui jotenkin ihan luontevalta sijoittaa se myös nykyaikaan. Edelleenkin ennakkoluulot sekä jakautuminen kansakuntien ja etnisentaustan mukaan on osa elämää yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa.
Orjuus on väistynyt viimein ja musta väestö voi luoda itselleen tulevaisuuden; valkoisen väestön ehdoilla. Onko orjuus sittenkään kadonnut mihinkään? Aiempien sukupolvien haavat ovat haavoittaneet myös nyt elämäänsä eteen päin raivaavaa sukupolvea, saaden aikaan piiloissa kytevää hulluutta, tarvetta uusiutua, olla jotain parempaa. Näiden haavojen lopputuloksena on henkirikos, joka on ehkä kuitenkin samalla ylpeyden aikaan saama itsemurha. (Tätä ajatusketjua on hyvin hankala pukea sanoiksi. Voiko joku surmata toisen, jos se toinen kieltäytyy pelastamisesta? Onko kyseessä silloin surma vai itsetuho?)
Puuvillapelloilta tie käy suureen kaupunkiin ja mikä paremmin piilottaa yksilön haavoittuvuuden, kuin suuri kaupunki. Olet kaikkien näkyvillä, mutta näkeekö kukaan siltikään? Se minkä toivot piilottavasi katseilta tarttuu tuhansille verkkokalvoille.
Morrisonin kirja oli makuuni, jälleen kerran, liian monisanainen ja kaunopuheinen, mutta tarina itsessään oli kaikessa koruttomuudessaan kaunis. Rujo, mutta lopulta kaunis. Se hetki, kun ruven alta paljastuu taas eheytyvä iho.
