Joyce Carole Oates - Kosto: Rakkaustarina

Pienessä paketissa painavaa asiaa. Trauman läpieläneenä ihmisenä samastuin luita ja ytimiä myöten Oatesin traumaattisten hetkien jälkilöylyn kuvaukseen. Teki fyysisesti pahaa. Kaikki minun kokemani kauheus oli niillä sivuilla erilaisessa tarinassa. Minä koin sattuman tuottamaa väkivaltaa, joka maksoi puolisoni hengen ja melkein omanikin. Tunsin kaiken sivuilla tanssineen jälkipuheen selkäni takana. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen mutkien kautta kuullut olevani huono ihminen tai jotenkin syypää mieheni kuolemaan johtaneeseen onnettomuuteen. Ehkä en vain tarpeeksi sittenkään yrittänyt pelastaa ja kannan nyt sitten huonon lesken viittaa. Samoin koeteltiin kirjan uhria. Ehkäpä se ihmispolo vain ansaitsi kohtalonsa olemalla sellainen kuin oli. Itsepä kerjäsi tapahtunutta. 

Oates kirjoittaa tarinaa useasta näkökulmasta, mikä tekee kaikesta hämmentävän todellisen tuntuista. Välillä kertoja kertoo aikuiseksi kasvaneelle uhrille, mitä tapahtui, mitä hän koki ja miten hän reagoi, välillä kertoja kertoo vain tapahtuneesta. Lähtökohta on kuitenkin ihmisen raadollisuus ja peto, joka joskus valtaa ihmisen. Myös jokin kummallinen rakkaus, joka saa ihmisen ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ajaa samaisen pedon eri motiivilla ulos. Tuoreena leskenä pystyn samastumaan erittäin hyvin kohtaamisen vaikeuteen, mikä valtaa ihmiset, kun jotain pahaa, selittämätöntä ja odottamatonta tapahtuu. Kukaan ei kykene katsomaan silmiin. Olet aivan yksin tragediasi kanssa. 

Käsittämisen vaikeus tuo esiin ihmisistä pahansuopuuden ja halun selittää asiat helpoimman kautta, ts eihän tämä oikeasti edes tapahtunut. Tämä kaikki on vain huomionhakuisen ihmisen sepitettä. Ihmiset kykenevät jopa uskottelemaan itselleen, että nainen on ansainnut tulla raiskatuksi ja melkein tapetuksi, tai siis oikeastaanhan tilanne ei ollut edes raiskaus. Onneksi en ole ikinä itse kokenut moista fyysistä väkivallantekoa, mutta tiedän kyllä miltä tuntuu, kun minun totuuteni ei ole kenellekään muulle yhtä totta.

Vaikuttava kirja...

Paul Auster - Leviatan

Yhden ihmisen tarina plus toisen ihmisen tarina muodostaa polkuverkoston elämän takakujilla, yhtymäkohtia löytyy sieltä, mistä niitä vähiten odottaisi löytävänsä ja lopussa odottaa siunattu hulluus. Kaksi miestä, kaksi elämää, kaksi täydellisen erilaista loppua. Kirja sukeltaa ihmissuhdeverkostojen syövereihin, karikkoihin ja kompastuskiviin. Ihmisluonteen myrkyllisiin puoliin. Mitä tapahtuu, kun putoaa kirjaimellisesti? Kun elämä kirkastuu pudotuksen aikana ja lopullinen oivallus on aiemman elämän täydellisestä teennäisyydestä. Pohjamutien seasta kirkastuu lopulta tavoite, joka lienee kaikille muille täydellinen utopia, paitsi miehelle itselleen.

Toinen mies rämpii elämässään, käyttää kantapäitään useaan otteeseen oppimisen polulla. Lopputuloksena on jotain täysin päinvastaista. Tasapaino, harmonia ja oivallus omista kyvyistä ja tavoitteista. Mutta tarinathan solmiutuvat yhteen ja lopulta niistä muodostuu myös pienoinen murhamysteeri. Mitäpä seikkailu olisi ilman rosvo ja poliisi leikkiä.

Austen kirjoittaa mielestäni jotenkin hieman rikkonaisesti ja välillä piti keskittyä vähän liikaakin lukemiseen, jotta pystyin jäsentämään tarinan päässäni kokonaisuudeksi. En ole aiemmin lukenut Austeria, mutta tämä nyt ei teoksena minua vakuuttanut. Ehkä annan kirjailijalle kuitenkin vielä mahdollisuuden ja luen muutaman muunkin kirjan, ennen kuin päätän, pidänkö miehen tyylistä vai en. Idea kirjassa oli kyllä ihan hauska, mutta jotain jäi silti puuttumaan. En vain päässyt tunnelmaan mukaan.