John Steinbeck - Helmi

Helmi kantaa kansiensa välissä laulun perheestä, pelosta, vihasta ja ahneudesta. Steinbeck on jälleen kerran säveltänyt kirjallisen mollissa kulkevan laulelman ihmismielen ulkokultaisuudesta ja mädännäisyydestä. Kirja pursuaa adjektiiveja ja lukijan on helppo maalata mielikuva niin sielunmaisemasta kuin pienestä merenrantakylästäkin, jossa alkuperäiskansa elää valkoisen ihmisen asettamassa ikeessä.

Mitä sinä tekisit jos voittaisit lotosta? Olisiko lottovoitto kuitenkaan lottovoitto? Köyhän ihmisen eteen asetetaan kultainen portti, josta helmen avulla käydä voi, jos uskaltaa. Kuinka haaveet ja unelma paremmasta siintää silmien eteen ja saa mielen nousemaan rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Ja kuitenkin on niin monta, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat osansa tuosta unelmasta välittämättä siitä saako onnekas itse siivuakaan kakustaan. Mitä olisit valmis uhraamaan saadaksesi pitää tuon avaimen onneen?

Steinbeck on mielestäni kirjassaan tehnyt kannanoton alkuperäiskansojen lannistamisesta ja valkoisen ihmisen välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Hänellä on taito esitellä uskottavasti ihmisen irvikuvat ja saada lukijakin pohtimaan omaa toimintaansa ja jopa potemaan huonoa omaatuntoa, vaikkei edes olisi syyllistynyt tekemään mitään typerää ja likaista kanssaeläjiin liittyen. Silti tulee tunne siitä, että minä myös olen huono ihminen. Kirjoissa tuntuu seurailevan tarinasta riippumatta tietty uskonnollinen syntisen ihmisen riippa ja jonkinlainen kiihkomieli. Vaikka tämä saa lukijan jotenkin ahdistumaan, ei kirjaa silti halua jättää kesken.

Lukemani kirja oli kymmenen sentin löytö kirpputorilta ja oli todella tunnelmallista lukea auringon värjäämä, kirjahyllyn tuoksuinen vuonna 1962 painettu kirja, jonka sivutkin olivat melkein kartonkia. Rahiseva, karkea paperi sai sormenpäät kuivamaan ja sivut olivat kankeita käännella. Tämä pieni seikka jotenkin lisäsi lukukokemuksen autenttisuutta. Vanhoissa kirjoissa on vaan sitä jotain...

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Yksi nuoruusvuosieni ja miksikäs ei myös aikuisten vuosien kirjailijasankareistani tarttui viikatemiestä käsipuolesta ja siirtyi matkaamaan toiseen ulottuvuuteen joitakin aikoja sitten ja tämän jopa hieman yllättävän poistumisen vuoksi tartuin yhteen lempikirjaani tämän herran mittavasta teoskavalkadista. Kuoleman rinnalla noitakolmikko Esme Säävirkku, Gytha Auvomieli ja Magrat Kynslaukka kuuluvat ehdottomasti Pratchettin luomista hahmoista parhaimmistoon. Mitäpä pessimismin ja tiukan rationalismin voimalla jäisi tekemättä? Jälleen kerran tuli todistettua, että mustiin pukeutuvat mummelit johtavat loppujenlopuksi maailmaa...

Kiekkomaailmaan sijoittuvat fantasiaseikkailut sekoittavat sysimustaa huumoria, yhteiskunnallisia kannanottoja kauniisti verhoiltuna magiaan ja toiseen ulottuvuuteen, ripauksen kvanttifysiikkaa ja puhdasta kirjallista magiaa. Vaikka kirjoissa kukkii huumori ja tarinat ovat omalla tavallaan aika kepeitä taustalla on jokseenkin aina jotain syvällisempääkin pohdintaa olemassaolosta, elämän kiertokulusta ja vaikkapa kollektiivisesta muistista. 

Hauska sattuma tämän kirjan suhteen oli se, että myös edellisessä lukemassani kirjassa Herran tarhurit käsiteltiin mehiläisten kollektiivista muistia ja hahmottamista, ja niin myöskin Pratchett tarttui mehiläisten kummalliseen minimonarkiaan ja yhteen suureen mieleen, jonka parvi muodostaa. Taustalla pyörii farssi kuninkaallisista häistä ja taiteellisen tieteellisesti tahi tieteellisen taiteellisesti tarinaan punoutuu pohdintaa rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisesta olemassaolosta. Jospa jossain toisessa ulottuvuudessa elää joku toinen minä, joka valitsi jossain kohtaa jotain toisin ja elämä muutti kulkuaan valinnan seurauksena..? Ken tietää.  

Olen lukenut kyseisen teoksen useita kertoja ja aina se jaksaa hymyilyttää sekä pohdituttaa. En tiedä arvostetaanko Pratchettia juurikaan kaunokirjallisissa piireissä, mutta minut tämä mies on lumonnut siitä saakka, kun olen hänen teoksensa kirjaston hyllyistä bongannut. Hän on luonut aivan oman pienen maailmankaikkeuden omine luonnonlakeineen ja kansoineen sekä historian kaikelle tälle. Luovuutta useampaan potenssiin, sanoisin.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että Pratchett on elävä todiste siitä, ettei muistisairaus ole kaiken loppu ennen kuin loppu on oikeasti läsnä. Mies jaksoi viimeisiin elinvuosiinsa saakka sairaudestaan huolimatta tehdä kirjallista työtä sekä tutkia maailmaa ja lisätä tietoisuutta myös muistisairauksista. Toivottavasti matkanne on avartava Sir Pratchett!

Margaret Atwood - Herran tarhurit

Ihminen valitsee joskus luettavan kirjan kummallisilla perusteilla, takakannella ei aina ole suuremmin merkitystä. Tämä kirja valikoitui käteen vain ja ainoastaan kauniin kansitaiteen takia. Kauniit, harmoniset sävyt ja seesteinen kukintorypäs vaativat minua ottamaan kirjan käteen, enkä sitä voinut enää takaisin hyllyyn työntää.

Jos vain tarinakin olisi ollut kansitaiteen mukaisesti rauhaisa ja harmoninen. Kaikkea muuta. Futuristinen selviytymistarina oli sirpaleinen ja jotenkin repivä. Teksti itsessään oli Atwoodille tyypillistä, helppolukuista ja rullaavaa, mutta ei tämä tarina missään nimessä ollut valmiiksi pureskeltu. Lukija joutui tekemään töitä kootakseen palapelistä toimivan kokonaisuuden ja minun piti lukea kirjaa melkein puoleen väliin, ennen kuin tarina antautui ja sain ison vaihteen päälle lukemisessa. 

Uudet rodut, jalostuneet lajit ja ihmisen kamppailu olemassaolon ja sukupuuton välimaastossa olivat koruton kuvaus siitä, mihin me maailmaamme ajamme. Jostain syystä päässä soi välillä vanha ysärirallatus seksi vie ja taksi tuo... Seksi on ainoa mielihyvänlähde, mikään ei ole enää pyhää. Erilaiset kultit sekoittavat ekologisen elämäntavan ja jumalalliset pohdinnat. Asekeesissa on ratkaisu, vai onko? Aina löytyy joku, joka on valmis kohottamaan itsensä viisaan rooliin ja kokoamaan ympärilleen seurakunnan, lauman lampaita (joskin lampaiden joukossa lienee aina se yksi vastarannan kiiski, musta lammas, susi lampaiden vaatteissa tai jotain muuta välkkyä vertauskuvallista käkkäräkarvaista ja päkäpäistä.)

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja antoisa, ajatuksia herättävä. Kuten aiemminkin Atwoodin kirjoja lukiessani päädyin jossain vaiheessa ajattelemaan, että onhan tämä nyt tämmöinen naisten kirja. Sinällään ajatus on ihan tyhmä, sillä mikä oikeastaan on naisten kirja ja onko naisille suunnattu kirja sitten jotenkin huonompi kuin muut? Stereotypiaan taisin langeta taas! No, jos nyt sitten sanottaisiin vaikka neutraalisti jotenkin siihen suuntaan, että vähemmälläkin romantiikalla pärjää, etenkin jos kirja on raadollinen kuvaus rämästä tulevaisuudesta...

Henning Mankell - Nimeltään Tea-Bag

Jesper Humlin, runoilija herran armosta, rämpii keskinkertaisen runoilijuutensa, kimurantin parisuhteen, nyrjähtäneen äiti-poikasuhteen ja taloudellisten vaikeuksien sekä tärähtäneen kustannustoimittajan vaikeuttaman arjen ikeessä, kunnes eräällä ennalta arvaamattomalla hetkellä kohtalo heittää hänen eteensä uuden version maasta, jossa hän asuu. Ruotsin kansankoti on hiljalleen ja jopa salakavalasti muuttunut kansainväliseksi sulatusuuniksi, joka nielee tuhansia ja taas tuhansia ihmiskohtaloita ja tarinoita vailla kertojaa pimeisiin nurkkiin ja salaisiin kellarikerhoihin. 

Mankell punoo kirjassa yhteen tarinan tavallisesta ruotsalaisesta runoilijasta ja miehen elämästä niiden ihmisten raadollisiin tarinoihin, joilla ei ole nimeä eikä kasvoja, joiden kokemukset ovat vain julmia kuiskeita tuulessa. Kirja avaa pienen kurkistuksen kirjailijan arkeen. Kuinka suorituspaineet kasvavat, miten yksilöllisyys on uhattuna jatkuvasti ja uusimpia ideoita on syytä suojella, kuin valtionsalaisuutta, jotta kukaan ei ennättä ensin kirjoittamaan aiheesta. Rinnalla avautuvat maahanmuuttajien syvät haavat ja tarinat siitä, miten monesta syystä ihminen voi paeta ja miten monta tapaa voikaan selvitymiselle olla. 

Mielestäni Mankell syyllistyy aina välillä tiettyyn kritiikin puutteeseen, vaikka tärkeästä asiasta kirjoittaakin. Ihmiset joutuvat pakenemaan kauheuksia ja elämään jatkuvassa pelossa, hävittämään identiteettinsä ja kietoutumaan tarinoihin salatakseen todellisen itsensä, eikä niin pitäisi kenellekään koskaan tapahtua, mutta kirjan maahanmuuttoa käsittelevä kritiikki oli ehkä hieman ponnetonta (mikä kuvastaa toki kirjailijan aatemaailmaa). Ehkä kritiikki olisi kuitenkin osoittanut, että kirjailija on pohtinut maahanmuuton vaikutuksia muistakin näkökulmista, kuin maahanmuuttajan perspektiivistä ja kirja tuntui hieman kapeakatseiselta. Humlin hahmona yritti tuoda esiin lakeja ja asetuksia, mutta minulle jäi lukijana tunne ettei kirjailija yksinkertaisesti edes mielikuvituksen tuotteen avulla voi asiaan suhtautua kielteisesti. 

Kaunista ja arvostettavaa kirjassa kuitenkin on se, että Mankell on antanut äänen niille, jotka eivät sitä muuten saisi kuuluville. Kirja avaa varmasti monen lukijan silmät niille hiljaisille kauhunhetkille, joita kuka tahansa vastaantulija voi sisällään kantaa, ilman, että me tiedämme näistä asioista mitään. 

Pakolaispolitiikka on ja tulee aina olemaankin vedenjakaja ja tulikivenkatkuinen aihe, joka jakaa mielipiteitä kahtaalle. En tässä ala omaa kantaani ruotimaan, sillä koen sen olevan oma  yksityinen asiani, enkä halua ketään puoleen enkä toiseen ajatuksillani saada sen enempiä innostumaan kuin suuttumaankaan. Kyse on kuitenkin monitahoisesta asiasta, joka ei ole ratkaistavissa kyllä- tai ei-nappulaa painamalla, sillä kulttuurit ovat rikkaus, mutta joskus niiden yhteensovittaminen on vaikeaa sillä yhteiskuntarakenteet ja arvomaailma voivat vaihdella paljon jo maantieteellisesti pienellä alueella. Koen kirjan herättäneen ajatuksia, joten voin hyvillä mielin luonnehtia lukukokemusta antoisaksi. 

Alberto Moravia - Matka Roomaan

Matka Roomaan pitää sisällään ainekset sekä farssiin että tragediaan. Sysimusta huumori värittää eroottiset kuvaelmat tragikoomisiksi luvuiksi elämänsä avaimia etsivän nuoren miehen tarinassa. Tarinan käänteet ovat jokseenkin säälintunteita herättäviä, mutta samalla ne saavat mahdottomuudessaan ja jopa älyttömyydessään lukijan naureskelemaan ja puistelemaan päätään.

Olen lukenut aiemmin Moravian tuotannosta Roomatar teoksen ja näissä molemmissa kirjoissa nousi esiin jonkinlainen huoratematiikka. Nainen on välinpitämätön seksinnälkäinen peto tai miehen oikut nöyrästi nielevä lapanen. Kirjassa oli mielenkiintoinen peilikuva-asettelu miehestä ja naisesta, jotka elävät omaa elämäänsä vastaavanlaisissa tilanteissa toisistaan tietämättä ja kirjailija kuvaa, kuinka mies kuitenkin sulautuu nöyrään hyväksyjän rooliin aivan yhtälailla kuin nainenkin. 

Katselin tässä päivänä eräänä kadonneista ihmisistä kertovaa televisio-ohjelmaa ja mieltäni jäi askarruttamaan se, että ensin kadonneen omaiset halusivat vain tietää, missä oma läheinen on. Kun he viimein saivat tämän tiedon, pakottavat suuret kysymykset eivät jääneetkään siihen, vaan seuraavaksi he halusivat tietää, miten läheiselle oli käynyt niin kuin oli käynyt. Tämän jälkeen heräsi kysymys miksi. Suuret kysymykset ja jonkinlainen sisäsyntyinen pakottava tarve saada tietää piinasivat näitä ihmisiä. Tyydyttävää vastauta ei vaan koskaan voisi edes saada. Tässä kirjassa nousi esiin sama tunnemaailma. Kuinka menneisyyden haamut nostivat päätään ja ajoivat kirjan henkilöitä toimimaan täysin irrationaalisella tavalla ja raastamaan sieluaan vereslihalle ilman, että tämä ajatusten ja tapojen kehä voisi edes koskaan murtua.

Kirja ei kerronnallisesti yltänyt Roomataren tasolle eikä juoni ollut yhtä rullaava. Pidin kuitenkin myös tästä kirjasta, vaikka eroottiset kohtaukset olivat välillä hieman vastenmielisiä ajatuksia herättäviä. Tosin mielestäni nämä kohtaukset oli kirjoitettu kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä niinkään täysin vakavissaan. Voisinpa arvella kirjailijan halunneen piikitellä hieman nuorten miesten maailmaa syleilevistä seikkailuista, joiden taustalla piilee kuitenkin pelkoa ja ehkä jopa ikävää äidin helmoihin. Myös nuorten ajatus siitä, kuinka kokeneita ja kaikkitietäviä he ovat, osoittautuu ikiaikaiseksi myytiksi, joka ei tunnetusti pidä paikkaansa kenenkään muun kuin nuoren itsensä mielestä.

J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

 Pitkästä aikaa tartuin tarinaklassikkoon, jonka lukemisesta onkin vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Kimmokkeen lukemiseen sain katsottuani Hobitti-trilogian. Nyt tosin toivoisin lukeneeni myös Hobitti-teoksen, sillä tietyt nyanssit kirjassa aukesivat jo pelkästään elokuvien avulla. Paljonko olisi tullut vielä lisää sisältöä, kun olisin lukenut kirjan? Pitänee siis pistää edellä mainittu teos luettavien listaan, joka alkaa lähennellä jo kilometrin mittaa. Päätin lukea kirjan kolmessa osassa, kuten se on alunperin julkaistu (tosin vastoin kirjailijan toivetta). Ehkä tarina jäsentyy paremmin, kun sitä ei ahmi yhtenä pakettina ja lukee välissä jotain muuta. Tarina itsessään on tosin niin mukaansa tempaava, että tulee olemaan vaikeaa pitää sormet erossa kirjasta (välilukemiston lienee syytä olla todella koukuttavaa).

Kirjan lukeminen ontuu tällä hetkellä hieman ihan ulkoisten tekijöiden vuoksi, sillä edes herkullinen ja soljuva tarina ei auta silmiä pysymään auki pitkän työpäivän päätteeksi ja pieni teksti alkaa vilistä auttamatta silmissä vain parin sivun jälkeen. Olen siis edennyt urakassa todella hitaasti, viimeksi taisin lukea kirjan noin viikossa, nyt taivalta sormuksen ritareiden kanssa on taivallettu jo pari viikkoa.

Sormuksen ritarit

Kirjan ensimmäinen osio, Sormuksen ritarit, on ja pysyy lumovoimaisena. Tolkien on tarinankertoja loppuun saakka. Konnun viheriöivä seesteinen rauha tuoksuu pullalle ja mullalle, eikä voi väistyä toivomasta pääsevänsä asumaan omaan pieneen hobitin koloon nauttimaan kiireettömästä, stressivapaasta elämästä. Tarinan ensimmäinen kolmannes ei ole vielä sysisynkeää luettavaa, vaan lukukokemus sävyttyy maisemilla, kauneudella ja seikkailunhalulla. Tuleva uhka ja paha on vasta se synkän syysyön pimein hetki jossain kaukana.

Kuten useimmissa tapauksissa, kirja on parempi paketti, kuin siitä tehty elokuva. Niin nytkin. Elokuvasta puuttui monia kauniita ja tarinan julmaa pohjavirettä selittäviä nyansseja. En lähde hakemaan mitään syvempiä merkityksiä ja rivien väliin piilotettuja kannanottoja ruotimaan, sillä minulle tämä kirja on tarina, matka ja seikkailu, ja haluan nauttia siitä sellaisenaan ylitulkitsematta.

Kirjan runo- ja lauluosuudet tökkäävät edelleen, ne kyllä täydentävät tarinaa ja niissä piilee oma tarinansa, mutta ne eivät vain ole minulle mukavaa luettavaa. Aina tulee houkutus hypätä lorujen ohi, sillä ne tuntuvat jotenkin kömpelöiltä ja keskeyttävät vauhdilla rullaavan tarinan. Ehkä kirjailija ei kuitenkaan ole omimmalla alueellaan runoillessaan lauluja ja tarinoidessaan runomitassa. 

Trilogian ensimmäisessä osassa kulminoituvat selkeimmin ystävyys ja luottamus, rohkeus ottaa askel tuntemattomaan. Kuten tarinoissa yleensäkin, urheus on läsnä ja ahneus esittäytyy monimuotoisena, mutta välttämättömänä vieraana. Hahmot ovat jollain tapaa aika klassisia fantasian hahmoja. Kääpiöt, haltiat, velhot ja kuninkaalliset ihmiskansat saavat tosin rinnalleen jotain uutta, puolituisten sympaattisen joukkion. Jotain kaunista kirjaan tuo myös ikiaikaisten olentojen esiintyminen, joiden olemassa olon voi jossain määrin ihan oikeastikin tuntea samoillessaan pitkään koskemattomana olleessa metsässä tai lipuessaan veneessä hiljalleen pitkin järvenselkää.

Kaksi tornia

Kaksi tornia pitää sisällään kirjan puuduttavan lukukokemukset.  Tasangolle ja vaeltamiselle ei tahdo tulla loppua ja laiskanpulskealla lukijalla hikeä pukkaa pelkästään mielikuva koko päivän kestävästä juoksu-urakasta keskellä ei mitään. Kaipa nämä paikasta toiseen uupumatta juoksemiset ovat omiaan kohottamaan sankarihahmojen statusta, mutta toisaalta taas tulee pieni uskottavuusongelmakin taka-alalle kuiskimaan, kun hahmot ovat kuitenkin rakentuneet muutoin aika inhimillisistä aineksista. Minulle tökkää ainakin ihmisten edustajan väsymätön juokseminen ja taistelu nukkumatta, syömättä ja juomatta, olipa sitten sankari kuinka suuri hyvänsä...

Vaikka tässä osassa on tylsistyttäviä hetkiä, on siinä myös ihastuttavia uusia hahmoja, kuten metsän vanhimmat vartijat, entit. Niissä on jotain alkukantaista, mutta silti sympaattista. Jälleen keskiössä ovat ihan selkeät teemat, ystävyys, luottamus, petos ja odottamattomat voimavarat. Kirjan tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin, pimeys tuntuu hiipivän myös lukijan ympärille pahan tiivistyessä tarinassa mustaksi sumuksi. Välillä toivoo jo valoisampiakin osasia tarinaan ilmestyväksi, sillä stressi tuntuu jotenkin tarttuvan kirjan sivuilta.

Kuninkaan paluu

Lopun aika on alkanut ja tunnelmat ovat synkät ja epätoivoiset, sankaruuskin on katoava luonnonvara, mutta urheita löytyy vielä yllättävistä paikoista. Myrkyisät taistelut ja vaikeat päätökset seuraavat toistaan. Suuret ennakkoasetelmat ja loppuhuipennuksen rakentelu ovat vailla vertaansa, mutta lopun herkkupala jää jokseenkin köykäiseksi siihen nähden, että seikkailua ehdittiin pohjustaa ja rakentaa 700 sivun verran. En muistanutkaan, että kohokas lätsähti uunista otettaessa. Mieleen oli jäänyt elokuvaversion vauhdikkaammat sankariteot sekä rytinä ja pauke.

Melodramaattiset kuninkaan ja sankarein ylistykset ovat hieman puuduttavaa luettavaa, varsinkin kun lukukokemusta voi kaiken kaikkiaan luonnehtia sangen eeppiseksi. Jälleen kerran huomasin viimeisien kymmenien sivujen kuluessa laskevani sivuja, jotta saan urakan päätökseen ja pääsen kirjasta eroon. Joskus pitkä kirja on vain hieman liian pitkä. Totta on, että tarina on taitavasti koottu ja maailmat on luotu suurta mielikuvitusta käyttäen, mutta kirjan olisi varmaan saanut paketoitua toimivammaksi kokonaisuudeksi parisataa sivua kompaktimpaan pakettiinkin. Tulen varmaan lukemaan tarinan vielä uudemman kerrankin, mutta ehkä on hyvä antaa taas vuosikymmenen tai parin kulua välissä. Jospa saan taas uuden näkökulman kaikkeen kirjassa tapahtuvaan.

Ensimmäisellä lukukerralla pintaan nousivat seikkailut ja toiminnan tiimellys, mutta nyt päällimmäisenä nousivat enemmänkin ystävyys, pahan monet kasvot sekä sinnikkyys. Kirja ei missään nimessä ole huono, vaikka se välillä uuvuttaakin lukijansa, mutta mielestäni tarina muuttuu kömpelöksi silloin, kun sivuja täyttää sankartöiden suitsutus ja mahtipontiset ylimystarinoiden alut, jotka ovat eivät tuo ainakaan kevennystä lukijan urakkaan.

Kaiken kaikkiaan sain tuhraantumaan aikaa neljä viikkoa lukiessani kirjaa ja lukeminen kulki vauhdikkaasti vain seikkailuntäyteisten lukujen parissa. Kaikki muu tarinassa osoittautui työlääksi lukea, mutta sisukkaana lukijana selätin vaikeudet ja pääsin kunniakkaasti loppuun!

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Ennen, kuin kukaan ehtii edes ajatella, ei, en ole katsonut elokuvaa, enkä ole maailman suurin Audrey Hepburn fani.

Kirjan englanninkielinen nimi antaa ehkä paremman mielikuvan siitä, mitä kansien välissä oikeasti onkaan. Breakfast at Tiffany's. A short novel and Three Stories. Merkittävin tarina näistä neljästä toki on Aamiainen Tiffanylla, joka vie lukijan 40-luvun kuhisevaan New Yorkiin nuoren ihmisen orastavaan aikuisuuteen ja haluun olla jotain muutakin, kuin vain joku. Päättämisen vaikeus, tuo nuoren aikuisen ainainen ystävä, vai voisiko sanoa piinaaja, koituu kohtaloksi myös tämän tarinan voimanaiselle. Niin kuin nykyäänkin, kovin monella on luja tahto olla erityinen ja erottua kaikesta siitä, mitä itse pitää täydellisen ankean tavallisena.  Harva kuitenkaan kykenee onneaan nikkaroimaan tämän muuttumisleikin ja huomiontavoittelun ympärille, ainakaan niin, että olotila olisi kestävä ja elämä sujuvasti elettävää.

Tartuin kirjaan välilukemisena, Taru sormusten herrasta odottaa jälleen lukijaansa, ja toivoin tämän kirjan olevan pieni ja kiehtova seikkailu synkän pitkän tarinan lomassa ja sitä tämä kyllä oli. Raikas nuoruuden tuskassa marinoitu tuulahdus New Yorkin katuja vei kyllä lukijan mennessään ja luin tämän pienoisromaanin yhdessä päivässä. Ehkä oli hyvä, etten ollut katsonut elokuvaa, sillä minun mielikuvitukseni ei suonut Hollylle Audrey Hepburnin kauniita kasvoja, en itseasiassa osaisi edes kuvitella häntä notkumaan pikkukännissä aamun tunneilla kapakan tiskillä tai raastamassa raivopäisenä hiuksiaan epätoivon kaatuessa niskaan. (Olisipa kuumottavaa nähdä esim. Pirkko Saision tekemä versio tästä kirjasta sijoitettuna tämän päivän Helsinkiin..! )

Minun aamiaiseni Tiffanylla olisi omakotitalo kirjastohuoneella ja osa-aikainen työ, jolloin olisi aikaa lukea muulloinkin, kuin sydänyön pimeinä tunteina. Mikä on Sinun aamiaisesi Tiffanylla?

Kukkien talo oli kaunis novelli oman paikkansa löytämisestä ja rakkauden hinnasta. Kuinka toinen ei koskaan voi ymmärtää sitä motiivia ja tunteen antamaa tarkoitusta, minkä voimalla ja ehdoin ihminen elämässään ja rakkaudessaan toimii. Löydettyään punaisen lankansa, jota on hyvä seurata, voi vaikka luopua kaikesta ylellisyydestä ja sietää nöyryytyksenkin, kun se kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja oikealta. Se tuntuu pieneltä hinnalta, jos saa asua kukkien talossa.

Timanttikitara soittaa pienen laulun ystävyydestä, ihmisen pohjimmaisesta luonteesta ja oman osansa hyväksymisestä. Jos joskus unelmoidakin taitaa matkamies, hän sisällä syvimmissä aatoksissaan tietää kuitenkin polkunsa määränpään ja tarkoituksen, eikä turhaan käy valittamaan, kun unelma unelmoitavaksi vain jää.

Joulumuisto tuoksuu hedelmäkakulle ja rakkaudelle. Ehkä jokaisen kannattaisi tämän muiston luettuaan palauttaa mieleen joku oma kultainen joulumuisto.

Yasunari Kawabata: Kioto

Pidän siitä, kuinka hyvä kirja ruokkii mielikuvitusta niin pitkälle, että aistitkin herkistyvät ja kirjan kiinni painaessaan tuntee palanneensa pitkältä matkalta kotiin. Kawabata on kirjallisen maalaustaiteen mestari ja jälleen kerran kuulin korvissani puiden havinan, haistoin nenässäni lumen tuoksun tuulessa ja sivelin sormillani kirsikan kukintoja. Koin syvällistä ahdistusta ja tuskaa siinä, missä kirjan henkilötkin sitä tunsivat ja myötäelin riemun tunteita. Jälleen kerran jouduin pohtimaan, mikä on se pieni, mutta olennainen seikka kirjailijan sanavalinnoissa ja tarinan punoksissa, joka tekee kirjasta koskettavan ja merkityksellisen juuri minulle, ja todennäköisesti monelle muullekin lukijalle.

Kirja risteilee suuren murroksen kynnyksellä. Vanha nöyrä, perinteikäs Japani tasapainoilee varpaillaan kynnyksen reunalla. Selän takana siintää turvallinen, ikiaikainen historia ja ovelta näkyy moderni, hämmentävä länsimaalainen, perinteet tieltään raivaava kulttuuri dollareineen, suorine housuineen ja matkaradioineen. Olemme varmasti kaikki tottuneet lukemaan ja kokemaan ihan omassa elämässämmekin länsimaisen käsityksen rakkaudesta, lähimmäisen osasta ja perheistä jos jonkin muotoisista. Tämä kirja kuitenkin herätti jopa surumielisen ajatuksen siitä, kuinka olemme kadottaneet jotain pyyteetöntä siitä rakkaudesta, joka on läsnä. Olemmeko kadottaneet saman pyyteettömyyden ja tietynlaisen nöyryyden myös asenteestamme elämää kohtaan?

Ehkä suutari pysyköön lestissään- sanonta on jotenkin aikansa elänyt, mutta jollain tavalla on surullista, että nykyään jokaisen pitää hampaat irvessä ja kynnet verillä kynsiä itseään eteen päin karukkoisella tiellä kohti menestystä ja mainetta. Perinteet, perheyritykset, käsityöläisammatit ja "tavallisen työn" arvostus ovat kokeneet täydellisen inflaation. Onko tämä kaikki tehnyt meistä jotenkin parempia tai onnelllisempia, onko maailmamme nyt avarampi? En tiedä, mutta näitä ajatuksia Kioto mielessäni herätti.

Kawabata on lumonnut minut aiemminkin ja olen päässyt hänen tekstiensä lomassa matkustamaan Japanin jylhiin vuoristoihin, kurkistamaan työläisten arkeen ja nauttimaan niin kylläisistä väreistä, että silmiin sattuu. Kioto lukeutuu niihin kirjoihin, joita tulen lukemaan aina uudestaan ja uudestaan, kyllästymättä. Viimeisen sivun jälkeen tuntui, kuin olisi hyvästellyt rakkaan ystävän. Olen lukenut hyvän, kauniin kirjan.

(Ulkona paistaa pakkasaurinko, nurkkalaudat natisevat kylmästä ja auringon kultaamalla hangella hyppelee tiainen. Kuulas tammikuu on täällä, tässä ja nyt.)

John Irwing: Välisarjan avioliitto

Tervetuloa hyvien ihmisten hyvään elämään, kurkista toki kutkuttaviin taustoihin ja kieriskele amerikkalaisessa lähiöunelmassa... Tämän ensivaikutelman sain kirjan ensimmäisten parin luvun aikana. Ajattelin pääseväni helpolla ja jopa pitkästyväni ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. No, toisin kävi. En voi mitenkään hehkuttaa lukukokemusta, sillä kirja herätti riemunkirjavan kavalkadin tuntemuksia aina leppeästä sunnuntailueskelusta ärtymykseen ja myötähäpeään.

Itselleen tyypillisellä tavalla Irwing ujuttaa pienen palan itsestään ja elämästään kirjan sivuille ja jossain vaiheessa lukemista päädyin toivomaan, että painisali oli se ainoa asia, mitä kirjailija omasta yksityisestään halusi lukijan kanssa jakaa. Henkilöhahmot olivat kaikki omalla tahollaan jotenkin kompleksisia ja en oikein osaa päättää oliko tarinan keskiössä enemmän halu piikitellä liberaaleja revittelijöitä, jotka elävät täydellisen oloista elämäänsä, vaikka kaikella on tunnetusti hintansa vai halusiko kirjailija 70-luvun vapautuvan seksuaalisen ilmaston myötä ottaa oman kirjallisen irroittelunsa rietastelun, mustasukkaisuuden ja koston suloiseen maailmaan. 

Jokatapauksessa minä lukijana välillä jouduin tarkastamaan, ettei kansipaperin alla ole surkea eroottinen mökkifantasia, jota joutuu lukemaan korvat myötähäpeästä punoitellen. Hieman ärsyttävää vaikka jollain tasolla tiedostinkin joutuneeni tarkoituksella riveille kätketyn provokaation uhriksi. Ehkä tämä kirja on nimensä mukaisesti välisarjan lukemistoa?