Sofi Oksanen - Norma

Kesä on jo kaukana, kukaan ei pyytäisi minua jäämään... Tämä lause jostain syystä nousee sanaisesta arkusta, kun mietin kirjaa. Kukaan ei voi liennyttää tuskaa ja epätietoisuutta. Hiukset kietoutuvat ympärille aivan kuten kaikki ne valheet ja petokset punoutuvat verkkona ympärille. Eikä ole ketään. Kuka tämän jakaisi.

Norma on erilainen nainen, joka elää oman pienen salaisuutensa varjossa. Tuo salaisuus määrittelee Norman. Ympärillä tapahtuu kaikkea sitä, mihin ei oikeastaan ole edes järkevää vastausta, enemmänkin vain hulluutta, epäluuloa, petoksia ja vastapetoksia, eläimiä ihmisten vaatteissa. Runollista, raadollista ja jotenkin vain niin Sofi Oksasta.

Tällä kertaa Oksanen on tarttunut ihmiskaupan rumimpaan muotoon, kohdunvuokraukseen ja lasten kauppaamiseen äitien ohella. Julmaa ja koskettavaa. Kirjan skitsofreenisen sävyn saavat tarinat sekoittavat toden ja tarun. Tulee olo, ettei ihan saa punaisesta langasta aina kiinni. Aiheet ovat niin kovin konkreettisia ja tosia, että fantasiankaltaiseen lentoon on vaikea tarttua semmoisena kuin se tarjotaan. Silti kirjaa ei voi laskea käsistään. Jospa vielä yhden salakähmäisen tupakankatkuisen luvun lukisi. Sitten se kaikki vain loppuu. Viimeinen piste. Ihmetys. Tässäkö tämä nyt oli, eikö enää yhtään lisää?

Ihana huomata kuika Oksanen on kypsynyt kirjailijana ja alkuaikojen teiniangst on mennyttä lopullisesti (toivon). Vaikka Puhdistus sai aikanaan paljon suitsutusta ja palkintoja, pidin tästä kirjasta monin verroin enemmän. Tässä oli jotain niin puhdasta vereslihan makuista runollisuutta ja ihmisen eksymistä omaan pieneen elämäänsä. Kehräisin jos olisin kissa!

Arturo Pérez-Reverte - Flaamilainen taulu

Kirjailijan toimittajatausta nousee jälleen kerran selkeästi esiin heti kirjan alkumetreiltä lähtien. Olen lukenut Pérez-Reverten tuotannosta aiemmin Yhdeksäs portti sekä Merikartta teokset ja sama, laadukas, informatiivinen sekä viihteellinen kombinaatio kirjoittamisessa jatkui myös Flaamilaisessa taulussa. Tällä kertaa kirjailija tutustuttaa lukijansa sekä taidehistorian, taidekaupan että shakin ihmeelliseen maailmaan. 

Kirjailija kuvaa henkilöhahmot kirjassaan jälleen toimittajan elkein pikkutarkasti ja painokkaasti. Tuntuu kuin tutustuisi uusiin, oikeisiin ihmisiin kirjan edetessä. Niin tarkoin, ja syventäen sivu sivulta, hahmojaan kirjailija  esittelee. Tällä kertaa vastakkain olivat niin sanotut arkkihahmot, hyvikset ja pahikset, tavikset ja taiteen ystävät. 

Pidin kirjasta, se oli mielenkiintoinen ja mukavan jännittävä. Rikoksen tekijää saattoi arvuutella melkein alusta saakka, mutta jännitys pysyi yllä aivan loppuun saakka. Enkä onnistunut mysteeriä ratkaisemaan, ennen kuin ratkaisu minulle tarjottimella tarjoiltiin. Se oli varmasti tarkoituskin ja into lukemiseen pysyi yllä juuri sen takia. Mikään ei ole tylsempää, kuin jännityskirja, jonka mysteeri ratkeaa kirjan puolessa välissä ja kirjailija käyttää vielä seuraavat parisataa sivua selitelläkseen monimutkaisia kuvioita juonen ja rikoksen takana. Ne selittelyt pilaavat suurimman osan aikaa hyvän tarinan. Tätä kirjaa ei moisesta voi todellakaan moittia. 

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Alkavan kesän, joskaan ei vielä kesäloman, kunniaksi päätin pitää kesäkuussa kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden. Ensimmäisenä hyllystä päätyi käteen Ari Paulowin teos. En ole suuri dekkareiden ystävä ja suhtaudun yleensä aika skeptisesti kirjan laatuun jos kyseessä on edellä mainitun genren edustaja. Oli kuitenkin ihan mukavaa ja leppoisaa lukea välillä jotain erilaista. 

Kirja sijoittuu kotikaupunkiini ja lapsuuden maisemiini,  Oulun murrekin solahtelee kotoisasti repliikeissä tuttujen kotikortteleiden seassa (joskin murrepoliisi bongasi pari vikatikkiä ja ärsyyntyi hemmetisti liiallisesti viljellyistä paikallisista sanoista, jotka eivät oikein istuneet tekstiin ja tuli epäilys halusta leveillä murteen kummallisimmilla koukeroilla. Liekö kirjailija yrittänyt haastaa tullista tulleet lukijat..?)

Toinen jo etusivuilta lähtien silmään pistänyt häiritsevä tekijä olivat henkilöhahmojen utopistisen teennäiset nimet, jotka söivät kirjan uskottavuutta aika reilusti. Harvemmin ne kolmekymppiset 80-luvun lapsukaiset ovat Erkkejä ja Penttejä ruotsalaisilla sukunimillä varustettuna. Kyllä enemmän taitaa löytyä Mikkoja ja Tuomaita, Antteja ja Pettereitä. Tai näin minä oman kokemukseni tuomin voimin uskaltaisin väittää.

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin sen verran vauhdikasta luettavaa, että se tuli ahmittua parissa illassa, vaikka viinan, seksin, väkivallan ja muun koheltamisen sekoitus oli varsin epäuskottavaa kamaa. Vähän kuin olisi katsellut kökköä toimintaleffaa. Äijäenegiaa piisasi yllinkyllin, enkä nyt lopulta ole varma onko tämmöisten isojen poikien iltasatujen tarkoitus ollakaan niin valtavan uskottavia. Mukavuustekijä kirjassa oli eittämättä jo edellämainitut kotikaupungin tutut korttelit ja lapsuusmaisemat lähikunnissa. Tosin minun Ouluni näyttää hieman toiselta, mutta onneksi kaupunki näyttää jokaisen asukkaansa silmissä eriltä...