Löysin sattumalta vajaa vuosi sitten Carlos Ruiz Safónin Taivasten vanki kirjan Punaisen Ristin Kontista ja kirja lumosi minut täysin. Kirjailija on siitä lähtien ollut yksi lempikirjailijoistani ja olen lukenut suurimman osan hänen teoksistaan. Jälleen kerran kansien välissä oli jotain niin maagista, että kirjan laskeminen käsistä tuntui mahdottomalta. Kirja on kirjailijan itsensä mukaan luokiteltu nuorten kirjallisuudeksi, mutta en oikeastaan itse kyennyt tulemaan tähän lopputulokseen. Ehkä mielikuvitukselliset goottikauhua tihkuvat kohtaukset olisivat voineet jostain kohtaa nuorisoon aikuista lukijakuntaa enemmän iskeä, mutta kuitenkin kirja oli kaikessa katkeruudessaan ja salatussa rakkaudessaan enemmän aikuisten maailmaan eksynyt satu.
Jostain syystä mielikuvitukseni näyttää Zafónin teokset joko mustavalkoisina filmeinä tai seepian sävyyn kuvattuina vanhoina pahvivalokuvina (liekö kauniilla kansitaiteella jotain tekemistä asian kanssa?). Tämä kirja rullasi mustavalkoisena elokuvana mielikuvitusteatterissa ja sekaan oli ripoteltu ruusunpunaisia yksityiskohtia. Melankolia ja menettämisen pelko tarttuivat sivuilta lukijaan ja harmaat aallot syysmyrskyn puhurien yllyttäminä tuntuivat loiskuvan nojatuolin jalkoihin kirjaa lukiessa. Sanojen aarrearkusta tuntui taas pursuavan tarinaa viimeisille sivuille saakka, ja jopa pieni harmistus pääsi yllättämään, kun tajusi lukeneensa viimeisen sivun. Onneksi sillä viimeisellä sivulla oli kaunista rakkautta.
Minun pitänee vielä matkustaa Barcelonaan vain nähdäkseni nuo kaikki vuoret, kujat, kirkot ja aukiot, ehkäpä myös ne ihmiset...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti