Alkavan kesän, joskaan ei vielä kesäloman, kunniaksi päätin pitää kesäkuussa kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden. Ensimmäisenä hyllystä päätyi käteen Ari Paulowin teos. En ole suuri dekkareiden ystävä ja suhtaudun yleensä aika skeptisesti kirjan laatuun jos kyseessä on edellä mainitun genren edustaja. Oli kuitenkin ihan mukavaa ja leppoisaa lukea välillä jotain erilaista.
Kirja sijoittuu kotikaupunkiini ja lapsuuden maisemiini, Oulun murrekin solahtelee kotoisasti repliikeissä tuttujen kotikortteleiden seassa (joskin murrepoliisi bongasi pari vikatikkiä ja ärsyyntyi hemmetisti liiallisesti viljellyistä paikallisista sanoista, jotka eivät oikein istuneet tekstiin ja tuli epäilys halusta leveillä murteen kummallisimmilla koukeroilla. Liekö kirjailija yrittänyt haastaa tullista tulleet lukijat..?)
Toinen jo etusivuilta lähtien silmään pistänyt häiritsevä tekijä olivat henkilöhahmojen utopistisen teennäiset nimet, jotka söivät kirjan uskottavuutta aika reilusti. Harvemmin ne kolmekymppiset 80-luvun lapsukaiset ovat Erkkejä ja Penttejä ruotsalaisilla sukunimillä varustettuna. Kyllä enemmän taitaa löytyä Mikkoja ja Tuomaita, Antteja ja Pettereitä. Tai näin minä oman kokemukseni tuomin voimin uskaltaisin väittää.
Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin sen verran vauhdikasta luettavaa, että se tuli ahmittua parissa illassa, vaikka viinan, seksin, väkivallan ja muun koheltamisen sekoitus oli varsin epäuskottavaa kamaa. Vähän kuin olisi katsellut kökköä toimintaleffaa. Äijäenegiaa piisasi yllinkyllin, enkä nyt lopulta ole varma onko tämmöisten isojen poikien iltasatujen tarkoitus ollakaan niin valtavan uskottavia. Mukavuustekijä kirjassa oli eittämättä jo edellämainitut kotikaupungin tutut korttelit ja lapsuusmaisemat lähikunnissa. Tosin minun Ouluni näyttää hieman toiselta, mutta onneksi kaupunki näyttää jokaisen asukkaansa silmissä eriltä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti