Elämä pysähdyttää joskus ihmisen pakolla. Minulla oli vielä kaksi viikkoa sitten perhe, avioliitto ja elämä edessä. Mieheni oli jo toista vuotta aiemmin aloittanut kirjallisuusbloginsa ja sai haastettua minut myös mukaan kirjoittamaan, onhan kirjoittaminen ja lukeminen ollut intohimoni lapsesta saakka. Kirja-aitta oli mieheni luomus ja Lukimo Lumosta tuli minun. 6.7. Eino Leinon päivänä mies täyttäisi 41 ja paketissa odottaisi Mo Yanin Viinamaa, hieman herkuttelua Nobel-harrastajalle.
Elämä päätti toisin. 4.7. minusta tuli 34-vuotias leski. Kirjahyllyn katsominenkin sattuu. Lukemisen sietämättömyys on käsillä. En tiedä, koska saatan seuraavan kerran lukea saati sitten jatkaa bloggaamista näin. Perustin kuitenkin itselleni paikan purkaa tunteita leskeytymisestä. Lesken lehti lienee oivallinen nimi blogille, johon voin koota sekä tietoa leskeytymisestä avuksi niille, jotka joutuvat yhdessä hetkessä silmätysten suuren autiuden ja surun kanssa että purkaa vain omia tunteitani ulos sisimmästäni.
En kyennyt lopettamaan mieheni blogia, koska se tuntuu liian lopulliselta. Kuin hänen sanansa katoaisivat. Lukemalla noita tekstejä saan vielä hitusen ajatella hänen kanssaan...
En kyennyt lopettamaan mieheni blogia, koska se tuntuu liian lopulliselta. Kuin hänen sanansa katoaisivat. Lukemalla noita tekstejä saan vielä hitusen ajatella hänen kanssaan...
Järvi oli tyyni sinä iltana, keskiyön aurinko kultasi veden, sinä katosit sylissäni sinne, minne minä en vielä kanssasi voi tulla. Rakastan.
Hienoa, että yrität tehdä jotakin uutta, jotakin minne purkaa ajatuksia. Kirjallisuus on uskomattoman hieno yhteinen harrastus, mutta se voi olla myös voima, jonka avulla jaksat eteenpäin. Mukava, että olet täällä blogistaniassa.
VastaaPoistaToivon, että saan mieheni muiston vielä jollain tavalla elämään lukemalla ja bloggaamalla. Tässä murheessa on kuitenkin ihanaa se, että meidän tyttäremme makaa nykyään iltaisin vieressäni sängyssä ja lukee <3
Poista