Joskus tulee vastaan niitä kirjoja, mistä ei oikein saa kiinni, ei osaa sanoa selkeää mielipidettä, ottaa kantaa saati sitten löytää sitä punaista lankaa. Tässä oli nyt yksi sellainen. Kirjailija oli lukenut Anja Snellmanin sekä Anna-Leena Härkösensä ja jotenkin kirjan sivuilla vivahteli jopa skitsofreeniseen sävyyn sekoitus Snellmanin naiseuteen pureutuvaa tyyliä ja taas Härkösen teinivuosiin sijoittuvaa Häräntappoasetta. Häiritsevää oli sekavat lauseet ja taiteelliset lauseenjäsenten käyttämättäjättämäiset. Se nyt ei vaan tässä toiminut, toisin kuin se jonkin muun kirjoittamana jossain muussa yhteydessä toimii.
Raskaan kirjasta teki jatkuva lestadiolaisten saarnakirjojen lauseiden mutustaminen ja syvää puukkoa minun rintaani iski, kuinka uskonto voi kauniin ihmisen rumaksi, syylliseksi ja syntiseksi paskaksi vääntää. En ota tässä kantaa, mutta kaikki ne saarnatekstien sisällöt eivät ihmisen kauneutta ja yksilöä juhlista ollenkaan. Itku meinasi tulla. Ehkäpä tämä oli kannanotto kirjailijalta, en tiedä. Minulle siitä kaikesta uskonnollisesta kilvoittelusta sivuilla tuli ahdistava ja synkeä olo.
Aikuisen ihmisen petollisuus, parisuhteen paskainen kääntöpuoli ja neuroottinen äiti... Olen lukenut tämän tarinan todella monta kertaa ennenkin jo edellä mainittujen kirjailijoiden teoksissa. Ei mitään uutta sille rintamalle tässä teoksessa saatu maalailtua. Sen sijaan mukavan kärkevä sivallus epärehellisyydestä ja sosiaalisesta mediasta, luottamuksesta tuntemattomaan sekä häikäilemättömyydestä kirjassa on esillä ja se on ehkä paras anti tästä teoksesta.
Hämmentynein mielin kirjan luin, enkä osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Kummallinen kirja kerrassaan. Kaunista oli jälleen kerran Tornionjokilaakson kaunis, laulava murre. Koukuttavaa lukemista niiltä osin! Tässä oivallinen pääte kotimaisen kirjallisuuden kuukaudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti