
Runoilijana Mukka on mielestäni hieman kömpelö eikä mikään soljuvasanainen lyyrikko, ennemminkin äijämäinen totuudentorvi. Vaikka kirjassa esitetään himokkaita kylänasukkeja aika liuta, on kirja mielestäni saanut turhan jyrkkää arvostelua osakseen ruokottomuuksistaan. Ehkäpä kirjailija on vain tarjonnut palan inhorealismia pullahiivalla paisutettuna?
Enemmän minua pysähdytti kaikki väkivalta mitä tarinaan sisältyi. Puukko viuhui ja lätty lätisi. Miehekkäästi humalassa tai suutuspäissään tuntuivat kaikki kylän miehet turvautuvan voimakeinoihin. Olenko lie sitten pumpulissa kasvanut kaupunkilaistyttö, vai onko meillä tosiaan näin väkivaltainen kulttuuri ja kansa?
Lisäksi Mukka esittelee kirjassaan kiihkeän lestadiolaissaarnaajan ja näin ollen tarjoaa taas merkittävän piirteen pohjoisen kulttuurista. Lapista lienee suurin osa liikkeestä kadonnut, mutta kotiseudullani Pohjois-Pohjanmaalla tämä uskonsuunta on hyvässä voimassa ja seurakunnan jäseniä riittää. Sen suuremmin kantaa tämän liikkeen uskonasioihin ottamatta, tuntui kuin olisi äkäisen nuhdesaarnan ja tukkapöllyä saanut, kun luki Mukan kirjaan ujuttamia saarnoja.
Parasta antia kirjassa kuitenkin oli Pellon alueen murre. Kuinka laulavaa ja kiehtovaa sekä rikasta kieli tuolla alueella onkaan! Se tempaa mukaansa ja pakottaa lukemaan vielä sivun, kaksi, luvun ja toisenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti