Margaret Atwood - Nimeltään Grace

Murha. Ikiaikainen mysteerejä ympärilleen pilvien tavalla keräävä tapahtuma, jonka oikean kulun tietää pohjamutiaan myöten vain ja ainoastaan tekijä itse. Atwood punoo kirjassaan tositapahtumia ja fiktiota paksuksi ja tuuheaksi palmikoksi, josta ei oikeastaan voi erottaa puhtaasti, mikä on kirjailijan omaa päätelmää ja rakennelmaa, mikä puolestaan täyttä totta. 

Grace Marks, nuori piikatyttö istuu vankilassa syytettynä murhasta. Tekikö hän tuon veriteon? Kirja tarjoaa yhden näkökulman asiaan, vastaamatta silti kysymykseen. Atwood antaa neiti Marksille äänen ja mahdollisuuden kertoa tarinansa. Grace ei kuitenkaan vastaa täydellisesti kysymykseen oletko syytön. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin ja hyvin se kesti uusiksi lukemisen. Gracen kertoessaan tarinaansa avautuu lukijalle realistisentuntuinen näkymä 1800-luvun paremman väen sekä palkollisten elämään Kanadassa. Kirjan lukee mielellään, eikä mielenkiinto pääse lopahtamaan missään vaiheessa, vaikka sivuja on rutkasti. Atwood on kieltämättä aika taitava luomaan mielikuvia, jotka voisivat olla aivan totta. Henkilöhahmot ovat sopivasti liioiteltuja, jotta ne jaksavat herättää mielikuvituksen lentoon ja kiinnostus heidän vaiheitaan kohtaan kestää kirjan loppuun saakka. Tämä on yksi parhaista Atwoodin kirjoista, mitä olen lukenut.

Margaret Atwood - Herran tarhurit

Ihminen valitsee joskus luettavan kirjan kummallisilla perusteilla, takakannella ei aina ole suuremmin merkitystä. Tämä kirja valikoitui käteen vain ja ainoastaan kauniin kansitaiteen takia. Kauniit, harmoniset sävyt ja seesteinen kukintorypäs vaativat minua ottamaan kirjan käteen, enkä sitä voinut enää takaisin hyllyyn työntää.

Jos vain tarinakin olisi ollut kansitaiteen mukaisesti rauhaisa ja harmoninen. Kaikkea muuta. Futuristinen selviytymistarina oli sirpaleinen ja jotenkin repivä. Teksti itsessään oli Atwoodille tyypillistä, helppolukuista ja rullaavaa, mutta ei tämä tarina missään nimessä ollut valmiiksi pureskeltu. Lukija joutui tekemään töitä kootakseen palapelistä toimivan kokonaisuuden ja minun piti lukea kirjaa melkein puoleen väliin, ennen kuin tarina antautui ja sain ison vaihteen päälle lukemisessa. 

Uudet rodut, jalostuneet lajit ja ihmisen kamppailu olemassaolon ja sukupuuton välimaastossa olivat koruton kuvaus siitä, mihin me maailmaamme ajamme. Jostain syystä päässä soi välillä vanha ysärirallatus seksi vie ja taksi tuo... Seksi on ainoa mielihyvänlähde, mikään ei ole enää pyhää. Erilaiset kultit sekoittavat ekologisen elämäntavan ja jumalalliset pohdinnat. Asekeesissa on ratkaisu, vai onko? Aina löytyy joku, joka on valmis kohottamaan itsensä viisaan rooliin ja kokoamaan ympärilleen seurakunnan, lauman lampaita (joskin lampaiden joukossa lienee aina se yksi vastarannan kiiski, musta lammas, susi lampaiden vaatteissa tai jotain muuta välkkyä vertauskuvallista käkkäräkarvaista ja päkäpäistä.)

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja antoisa, ajatuksia herättävä. Kuten aiemminkin Atwoodin kirjoja lukiessani päädyin jossain vaiheessa ajattelemaan, että onhan tämä nyt tämmöinen naisten kirja. Sinällään ajatus on ihan tyhmä, sillä mikä oikeastaan on naisten kirja ja onko naisille suunnattu kirja sitten jotenkin huonompi kuin muut? Stereotypiaan taisin langeta taas! No, jos nyt sitten sanottaisiin vaikka neutraalisti jotenkin siihen suuntaan, että vähemmälläkin romantiikalla pärjää, etenkin jos kirja on raadollinen kuvaus rämästä tulevaisuudesta...