Paul Auster - Leviatan

Yhden ihmisen tarina plus toisen ihmisen tarina muodostaa polkuverkoston elämän takakujilla, yhtymäkohtia löytyy sieltä, mistä niitä vähiten odottaisi löytävänsä ja lopussa odottaa siunattu hulluus. Kaksi miestä, kaksi elämää, kaksi täydellisen erilaista loppua. Kirja sukeltaa ihmissuhdeverkostojen syövereihin, karikkoihin ja kompastuskiviin. Ihmisluonteen myrkyllisiin puoliin. Mitä tapahtuu, kun putoaa kirjaimellisesti? Kun elämä kirkastuu pudotuksen aikana ja lopullinen oivallus on aiemman elämän täydellisestä teennäisyydestä. Pohjamutien seasta kirkastuu lopulta tavoite, joka lienee kaikille muille täydellinen utopia, paitsi miehelle itselleen.

Toinen mies rämpii elämässään, käyttää kantapäitään useaan otteeseen oppimisen polulla. Lopputuloksena on jotain täysin päinvastaista. Tasapaino, harmonia ja oivallus omista kyvyistä ja tavoitteista. Mutta tarinathan solmiutuvat yhteen ja lopulta niistä muodostuu myös pienoinen murhamysteeri. Mitäpä seikkailu olisi ilman rosvo ja poliisi leikkiä.

Austen kirjoittaa mielestäni jotenkin hieman rikkonaisesti ja välillä piti keskittyä vähän liikaakin lukemiseen, jotta pystyin jäsentämään tarinan päässäni kokonaisuudeksi. En ole aiemmin lukenut Austeria, mutta tämä nyt ei teoksena minua vakuuttanut. Ehkä annan kirjailijalle kuitenkin vielä mahdollisuuden ja luen muutaman muunkin kirjan, ennen kuin päätän, pidänkö miehen tyylistä vai en. Idea kirjassa oli kyllä ihan hauska, mutta jotain jäi silti puuttumaan. En vain päässyt tunnelmaan mukaan.

John Irving - Minä olen monta

Missä menee uskottavuuden raja? Se lienee päällimmäinen kysymys, mikä mieleeni jäi tämän kirjan jälkeen. Viihteellistä luettavaa kerrassaan, mutta jossain vaiheessa uskottavuus kärsi jo kolauksen ja komiikkakin (jos kirja nyt oli yleensä koomiseksi tarkoitettu) otti aika pahasti ontuakseen. Tästä kaikesta huolimatta en olisi jättänyt sivuakaan lukematta. Kirjan takakannessa hehkutettiin teosta parhaaksi Irvingin kirjaksi pitkään aikaan, mutta ei tämä ehkä suosikkilistalleni päässyt.

Vahinkolapsi tupsahtaa kummalliseen teatteriperheeseen. Isoisä rakastaa esiintyä, naisena. Lapsukaisen isä on hyvin vaiettu salaisuus. Lapsi kehittyy, kasvaa ja ihastuu tuon tuosta vääriin ihmisiin. Kirjastonhoitajatar, painijakovis koulusta, uusi isäpuoli, naapurin tyttö. Perheestä löytyy jos jonkinmoista erikoista persoonaa ja niin löytyy poikakoulustakin. Yksi jos toinenkin paljastuu joksikin muuksi kuin perus maatiaisheteroksi. Montako homoa yhteen vuosikurssiin voi mahtua?

Kahdeksankymmetäluvun aids-pommi harvoo joukkoja kuin miinat sotatantereella. Kauanhan HIV olikin vain homojen ja muiden kummajaisten sairaus ihmisten mielissä. Yhtä lailla tosin heterot tartuntoja ovat saaneet, niistä vain on vaiettu. 

Kirja on puolustuspuhe seksuaaliselle tasa-arvolle, se on selvää, mutta jos jokaisella hahmolla on omat kompleksinsa ja kummallisuutensa, vaiettuja salaisuuksia putkahtelee joka käänteessä, ei voi enää pitää puolustuspuhettakaan kovin uskottavana. Alkaa jopa tuntua siltä, että tällä edellä mainitulla tasa-arvovaatimuksella irvaillaan. Ei kovin hauskaa mielestäni. On toki hienoa, että vaikeita ja kovin kauan tabuna olleita asioita näin reippaasti tuodaan esiin, mutta en nyt henkilökohtaisesti osaa hirmuisesti huumoria repiä siitä, että kaikki ovat homoja. Homottelu on ehkä edelleen läppäilmiö nuorten keskuudessa ja menee vielä jossain määrin vitsistä, mutta päälaelleen käännetty elämä, jossa heterot ovat oikkuja tuntuu kuitenkin aika absurdilta. 

Jälkikirjoitus: Shakespearella oli munaa! (Jos et ymmärtänyt vitsiä, lue edellä esitelty kirja!)

Toni Morrison - Jazz

Kun kirjasta on paljon sanottavaa, ei tiedä mistä aloittaisi. Lähdenkin siis liikkeelle siitä itseäni lähinnä olevasta vaihtoehdosta, minusta. Olen lukenut aiemminkin Morrisonin kirjoja ja ajattelin joka kerralla, että ehkä valitsin vain jotenkin monimutkaisen kirjan, johon ei sisään pääse heti ja lukeminen kaipaa lukijan harjaannuttamista tekstiin. Näin kävi nytkin. Ensimmäiset 20 sivua oli yhtä tuskien taivalta, en saanut kiinni mistään. Tarinasta, sanoista, henkilöistä tai ympäristöstä. Luin vain sekalaisia sanoja perätysten. 

Yhden illan kivireen vetämisen jälkeen teksti alkoi rakentua hiljalleen avaamiskypsäksi. Vaikka tarina sijoittuu 20-luvulle, tuntui jotenkin ihan luontevalta sijoittaa se myös nykyaikaan. Edelleenkin ennakkoluulot sekä jakautuminen kansakuntien ja etnisentaustan mukaan on osa elämää yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. 

Orjuus on väistynyt viimein ja musta väestö voi luoda itselleen tulevaisuuden; valkoisen väestön ehdoilla. Onko orjuus sittenkään kadonnut mihinkään? Aiempien sukupolvien haavat ovat haavoittaneet myös nyt elämäänsä eteen päin raivaavaa sukupolvea, saaden aikaan piiloissa kytevää hulluutta, tarvetta uusiutua, olla jotain parempaa. Näiden haavojen lopputuloksena on henkirikos, joka on ehkä kuitenkin samalla ylpeyden aikaan saama itsemurha. (Tätä ajatusketjua on hyvin hankala pukea sanoiksi. Voiko joku surmata toisen, jos se toinen kieltäytyy pelastamisesta? Onko kyseessä silloin surma vai itsetuho?)

Puuvillapelloilta tie käy suureen kaupunkiin ja mikä paremmin piilottaa yksilön haavoittuvuuden, kuin suuri kaupunki. Olet kaikkien näkyvillä, mutta näkeekö kukaan siltikään? Se minkä toivot piilottavasi katseilta tarttuu tuhansille verkkokalvoille. 

Morrisonin kirja oli makuuni, jälleen kerran, liian monisanainen ja kaunopuheinen, mutta tarina itsessään oli kaikessa koruttomuudessaan kaunis. Rujo, mutta lopulta kaunis. Se hetki, kun ruven alta paljastuu taas eheytyvä iho. 

Jayne Anne Phillips - Äidin aika

"Maapallo rullaa radallaan, luonas kai olla saan..." Syöpä antaa, syöpä ottaa. Syöpä antaa erityistä aikaa äidille ja tyttärelle, muovaa perheen uudelleen, ottaa sen minkä on antanut ja hajottaa kaiken alkutekijöihin. Lapsi syntyy, äiti kuolee. Elämän kiertokulku yksinkertaisimmillaan yhden ihmisen näkökulmasta. Tytär ja äiti, sama henkilö kokijana.

Kirjaa kehuttiin takakannessa loistavaksi ja herkäksi, intiimiksi kuvaukseksi, mutta minä koin kirjan jotenkin rasittavaksi imetyksen ja äitiyden riemujulistukseksi. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti, jos joka toisessa lauseessa mainitaan imetys tai vauva. Tarina sinällään oli kyllä kaunis tai ehkä raadollinen kuvaus siitä kuinka syöpä syö ihmisen elävältä ja kuinka julmaa kamppailua lähimmäiset joutuvat avuttomina seuraamaan vierestä. 

Proosaakin on moneen junaan ja tämä jätti minut kyllä aika kylmäksi. Edesmennyttä miestäni siteeratakseni tämä on sellaista naisasianaiskirjallisuutta. Tämä lausunto sanottiin aina jotenkin kyynisesti tuhahtaen ja se tunnelma minulla nyt jäi päällimmäisenä tästä kaikesta käteen. Uusioperhe oli kyllästetty stereotyyppisillä takkuisilla kuvioilla ja hyvät ihmiset olivat erityisen hyviä huonojen taas ollessa todella huonoja tyyppejä. Miksikähän kirjoissa ei koskaan esitellä toimivaa uusioperhettä..?

John Irving - Vesimies

Irvingin aikaista tuotantoa oleva Vesimies kertoo tarinan Juksu Trumperista, miehestä jolta odotettiin paljon, joka eksyi oman elämänsä monimutkaiseen yksinkertaisuuteen. Oikeastaan kirjan englanninkielinen nimi (The Water-Method man) avautuu paremmin tarinassa kuin suomennos. Trumper on nimekkään urologin poika ja joutuu turvautumaan keinoon jos toiseenkin suoriutuakseen niinkin arkipäiväisestä asiasta, kuin pissalla käymisestä. Hoidoksi kokeillaan myös vettä...

Tarina sommittelee mukavasti Trumperin elämänvaiheita nuoruudesta ja aikuisuudesta. Välillä tarinaa kertoo mies itse ja välillä suunvuoron saa taas kirjailija. Jos juonen purkaa köykäisesti muutamaan pinnalle nousseeseen ajatukseen huomaa ajattelevansa sitä, kuinka helppoa on monesti lähteä sen sijaan, että ratkaisisi käsillä olevan ongelman ja selvittäisi kiperät tilanteet tässä ja nyt. Paljonko lähtiessään saattaa menettää? Sen sai tietää Juksu Trumper, mies joka sai lempinimensä taipumuksesta lasketella luikuria tiukan paikan tullen. 

Hauska oma pieni omituinen tarinansa kirjassa oli muinais-alanorjalainen tarina, josta käännöstyönä syntyi Trumperin tohtorin arvoon kohottanut tutkielma. Tämä tutkielma ja käännöstyö osittain ajoivat nuoren miehen Eurooppaan hakemaan vauhtia kangertelevalle opiskelulle ja akateemiselle työskentelylle. Koheltaminen Euroopassa tuntui tosin välillä hankalalta sitoa muuhun tarinaan ja minulta jäi varmaankin jokin hauska vitsi oivaltamatta jossain vaiheessa, mutta se menköön lukijan piikkiin.

Irvingin kirjoja on aina mukava lukea. Ne ovat humoristisia ja kepeitä, mutta aina niissä tarinoissa kuitenkin se syvällisempikin ulottuvuus on. Pidän paljon Irvingin tavasta kirjoittaa. Enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Peter Høeg - Nainen ja apina

Kuinka kummallinen kirja. Täysin erilainen, kuin mikään teos mitä olen aiemmin lukenut. En edes oikein osaa luokitella kirjaa mihinkään genreen. Tieteiskirjallisuutta? No tavallaan, Draamaa, sitäkin löytyi. Fantasiaa, ehkä enemmänkin maagista realismia. Olen aivan puulla päähän lyöty. Vitsit, mikä kirja! Hyvä, erikoinen, koukuttava, hämmentävä, pohdituttava, kummallinen, hieman naivistinenkin. 

Alkoholisoitunut hienosto rouva törmää apinaan, joka sattumusten kautta joutuu sivistyksen pariin. Tästä alkaa evoluution uudelleen pohtiminen, älyllisen elämän arvojen ja arvostuksen metsästys. Lopulta tilanne kääntyy siihen pisteeseen, että olivatko sattumat sittenkään sattumaa, jos olivat, niin kenen näkökulmasta? Kuka oikeastaan olikaan se ylempi laji ja kenellä on oikeus päättää toisen elämästä?

Kirja kertoo sopeutumisesta, elämän pakosta. Siitä, kun elät vain välttääksesi vielä suurempia pahoja, kuin ne välttämättömät, mitä joudut väkisinkin kohtaamaan. Mitä rakkaus merkitsee elolliselle ja olevaiselle? Onko sillä oikeasti merkitystä, vai onko se vain aikamme ilmiö? 

Kirja on kaikin puoli jokseenkin hämmentävää luettavaa ja ehkä uskottavuus karisi hieman Eeden ja Tarzan kuvioiden myötä, mutta nämä sivujuonteet eivät kuitenkaan merkittävästi häirinneet sitä syvällisempää ajatusta, mikä minulla kirjasta heräsi. Mikä oikeuttaa ihmisen tuottamaan tuskaa ja pelkoa kun kysymyksessä on tieteellinen läpimurto? Olemmeko oikeasti se superrotu, jolla on kaikki avaimet ja oikeudet? Voisinko rakastaa apinaa?

Alan Paton - Liian myöhään vesipääsky

Päätin alkaneen syksyn kunniaksi pitää taas lukemisessa teemakuukauden ja tällä kertaa syvennyn kirjasarjojen ja lukemistojen tarjontaan. Mikäpä parempi tapa aloittaa tämä kuukausi, kuin lukemalla Tammen keltaisen kirjaston ensimmäinen kirja Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Hyllystä löytyvä kirja on vielä kaiken lisäksi siinäkin mielessä helmi, että se on ensimmäinen painos. Ostin kirjan kierrätyskeskuksesta 20 sentillä. Uskomaton tuuri!

Kirja on varmasti ollut ainakin Andre Brinkin teosten esikuvana sillä samaa tematiikkaa Etelä-Afrikasta, rodusta, kulttuurista, laeista ja kunniasta sekä rakkaudesta ihmiseen, maahan ja Jumalaan löytyy molempien kirjailijoiden teoksista. En ole lukenut Patonin muuta tuotantoa, eikä tämä kirja varsinaisesti innoittanut tutkimaan muiden tuotosten sisältöä.

Tarinan kertoo päähenkilön täti sekä päähenkilö itse päiväkirjamerkintöjen avulla. Ilmeistä on, että valkoisen rodun ei sovi rakastaa muita kuin kaltaisiaan sekä Jumalaa. Ankara on häpeä ja rangaistus sille, joka muuta halajaa. Kirja kertoo pelosta ja nöyryytyksestä, halusta olla hyvä ja kunniallinen, johon taas rakkaudennälkä ei anna mahdollisuutta. Paton kuvaa kirjassa mutkikkaita ihmissuhteita niin lasten ja vanhempien kuin puolisoidenkin välillä ja selvää on, ettei näennäisesti hyvä avioliitto ja suhde välttämättä ole muuta kuin puolisot onnettomaksi tekevää kulissia. Esillä on unelma olla hetken hyväksytty, rakastettu ja haluttu.

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Sivustakatsoja on kolmas Moravian kirja, jonka olen lukenut ja alan olla sitä mieltä, että olen löytänyt yhden uuden suosikkikirjailijan. Kirjojen teemat ovat aika arkipäiväisiä, mutta silti jotenkin niin kompleksisia ja utopistisia, että kosketuspinta arkitodellisuuden kanssa ei ole kovin kummoinen. Välillä voisi kuvitella saippuaoopperoiden käsikirjoittajien salaa ammentaneen Moravian teksteistä kimurantteja kuvioita hahmojensa arkeen.

Tämäkin kirja on erotiikalla maustettua satiiria kahden professorin elämästä, isän ja pojan. Poika aattellisten ja periaatteellisten syiden ajamana on päätynyt asumaan isänsä peräkamarissa ja tämä kuvio ajaa pojan avioliiton pisteeseen, jossa vaimo nostaa kytkintä. 

Hiljalleen pojalle valkenee vaimon poismuuton syyt ja kilpakosijan paljastuessa poika joutuu pohtimaan uudestaan arvojaan sekä ihmissuhteitaan. Vaikka kirja päällisin puolin on keveää kesäluettavaa sivumerkityksissä putkahtelevat esiin seksuaalisten suuntausten moraaliset kysymykset. Moravialla tuntuu olevan kirjoissaan aina jokin eroottinen teema ja tässä kirjassa se on tirkistely sekä naisten välinen rakkaus. Myös tietynlaista oidipaalista suhdetta pohditaan isän ja pojan sekä miniän välisissä suhteissa. 

Pidän  Moravian teoksista, koska ne ovat vakavia pohjavireeltään ja niissä on aina jokin punainen lanka johtamassa syvällisiinkin pohdintoihin, mutta samalla kaikki on sävytetty huumorilla ja jopa pienellä jännityksellä. On ihanaa lukea tarttuvaa ja kuvailevaa kirjallisuutta, jossa sanavalinnat on tehty miellyttävän kirjaviksi, mutta ei silti monimutkaisen yliampuviksi. 

Kirjasta löytyy ajatuksia myös seuraavista blogeista:

Kirja-aitta ja Oksan hyllyltä

Saul Bellow - Varkaus

Varkaus on pienoisromaani, joka sisältää suuren tarinan. Bellow ei kuulu lempikirjailijoihini, hän kertoo makuuni liian vinksahtanein sanakääntein, enkä aina oikein pysy kärryillä siitä, mitä kirjailija tahtoi oikeastaan sanoa. Tätä kirjaa vaivasi sama ongelma. Joudut palaamaan kerta toisensa jälkeen useamman lauseen taakse päin, jotta oivallat mistä oikein oli kyse.

Kirja oli pullollaan symbolisia kuvauksia, piilomerkityksiä ja ikääntymisen ja statuksen pohdintaa. Kertomus aikuisesta naisesta, joka sormuksen varjolla roikkuu kiinni vuosien takaisessa elämässä ja ihmisessä elättäen kai salaa edelleenkin toivetta siitä, että ehkä joku päivä kaikki on toisin ja prinsessa saa prinssin. Kuten kaikilla ihmissuhteilla myös tällä suhteella oli oma elinkaarensa. Tämä suhde ei johtanut avioliittoon vaan se päätyi johonkin muuhun olomuotoon, ystävyyteen. Joskus elämässään ihminen löytää sen vastinkappaleensa ja joutuu jopa miettimään ottaako sen ihmisen kanssa parisuhde nimisen riskin vai vaaliako ystävyyttä, jolloin todennäköisyys tuon ihmisen menettämiseen on pienempi. 

Entä kuinka parisuhteet sitten kestävät tämmöisen ystävyyden, jolla on sekä symbolista että tunteellista arvoa jopa sitä käsillä olevaa parisuhdetta enemmän? Tässä kirjassa sormus oli tämän kiperän pulman aineellinen olomuoto. Vaalimalla sormusta, nainen vaali myös rakkautta ihmiseen ja piti yllä ääneen sanomatonta toivetta.

Tarinassa sävähteli ikääntyvän naisen keveä kateus nuorempia naisia kohtaan, joskin hän verhosi sen hienovaraiseen äidilliseen huolehtimiseen ja välittämiseen. Myös varallisuuden tuoma etääntyminen "tavallisen" ihmisen elämästä luo sekä asenteellisia että näkemyksellisiä ongelmia päähenkilön elämässä. Vaikka kirja oli vain 180 sivuinen, tuntui kuin olisi lukenut 300 sivuisen teoksen. Raskasta luettavaa omalla tavallaan. Johtuneeko tämä sitten koukeroisesta suomennoksesta vai oliko alkuperäisteoskin yhtä kulmikasta luettavaa, en tiedä..?

John Irwing - Kaikki isäni hotellit

John Irwing luo kuplivan ja omaperäisen tarinan perheestä, karhuista, hotelleista ja Surusta. Tarinassa pulpahtelee esiin jopa kyseenalaiset kuviot perheen sisäisistä suhteista, seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä, kasvusta ihmisenä ja unelmien palmikoitumisesta todellisuuden kanssa. Aiemmin luettu Välisarja avioliitto sai epämiellyttävät tuntemukset pintaan seksuaalisten kuvausten ruokottomalla tuuppaamisella ja tässäkin kirjassa oli hetkensä, kun päädyin ajattelemaan, että onko kirjailijalla itsellään jotain läpikäymättömiä traumaattisia kokemuksia, jotka kirjan sivulle purkautuvat raiskauksina, sisarusrakkautena ja muina kummallisina kuvioina. Nyt lukukokemus ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä, sillä humoristinen ote kirjoittamisessa kevensi tarina raflaavaa sivujuonnetta. 

Siinä missä tarina perheestä, kasvusta ja murheesta etenee, kuin luotijuna, mukaan sukeutuu myös kannanotto terrorismista, seksuaalisesta väkivallasta ja jopa jonkinlainen parodia unelmien tavoittelusta. Amerikkalainen unelma esittäytyy nurjalta puolelta ja minulle jäi kokemus siitä, että vaikka kirja esittelee onnellisia ja onnettomia loppuja periamerikkalaisesti on kirja kuitenkin jonkinlainen parodia ja irvailu kaikelle sille hammastahnahymyjen täyttämälle täydellisyydelle, mitä amerikkalaiset elämässään epätoivoisesti hakevat. Kuinka onnetonta julkisivun takana voikaan olla? Ja kuinka karhu tai kaksi voi muuttaa elämän suunnan..?

Yleisesti vallalla taitaa olla mielipide, ettei kansainvälisessä kirjallisuudessa tunneta juurikaan pientä ja piskuista maata pohjolasta nimeltä Suomi. Yllättäen viime aikoina vastaan on kuitenkin tullut mitä kummallisimmissa yhteyksissä viittauksia maahamme ja tämä kirja on yksi niistä. Hotelliin rantautuu suomalainen lääkäri tyttärensä kanssa ja saa jopa pienen roolin yhdessä kappaleessa. Tosin kuvaus kahdesta reippaasta sinivalkoisiin neuleisiin pukeutuvasta vaaleasta henkilöstä paikantuu mielestäni enemmänkin tuonne länsinaapuriin. Luulenpa etteivät suomalaiset juurikaan huutele ruokapöydässä hilpeitä kommentteja ja käyttäydy supersosiaalisesti (ruotsalaiset voisivat jopa niin tehdä). Mutta tulipa kansakuntamme kuitenkin noteerattua ja se sai hymyn huulille.

Kirja oli hyvä ja helppolukuinen, eikä kirjassa varsinaisesti tullut vastaan kuivakkoja suvantovaiheita, jolloin lukemisesta tulee hidasta ja työlästä. Silti 490 sivua otti kaksi viikkoa tullakseen luetuksi. Hauskaksi lukemisen teki myös se, että käännös oli jokseenkin hullunkurista ilottelua suomenkielellä. Miksi sanoa asia suuhunsopivasti, kun sen voi sanoa myös konstaillen ja kielen kummallisuuksia hyödyntäen. Tästä loistokkaana esimerkkinä sana jalkapallisti. Nostaa hymyn huulille edelleenkin. Meillä on ihanan kukkea kieli tässä maassa!

John Steinbeck - Helmi

Helmi kantaa kansiensa välissä laulun perheestä, pelosta, vihasta ja ahneudesta. Steinbeck on jälleen kerran säveltänyt kirjallisen mollissa kulkevan laulelman ihmismielen ulkokultaisuudesta ja mädännäisyydestä. Kirja pursuaa adjektiiveja ja lukijan on helppo maalata mielikuva niin sielunmaisemasta kuin pienestä merenrantakylästäkin, jossa alkuperäiskansa elää valkoisen ihmisen asettamassa ikeessä.

Mitä sinä tekisit jos voittaisit lotosta? Olisiko lottovoitto kuitenkaan lottovoitto? Köyhän ihmisen eteen asetetaan kultainen portti, josta helmen avulla käydä voi, jos uskaltaa. Kuinka haaveet ja unelma paremmasta siintää silmien eteen ja saa mielen nousemaan rohkeaksi ja uhmakkaaksi. Ja kuitenkin on niin monta, jotka hinnalla millä hyvänsä haluavat osansa tuosta unelmasta välittämättä siitä saako onnekas itse siivuakaan kakustaan. Mitä olisit valmis uhraamaan saadaksesi pitää tuon avaimen onneen?

Steinbeck on mielestäni kirjassaan tehnyt kannanoton alkuperäiskansojen lannistamisesta ja valkoisen ihmisen välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Hänellä on taito esitellä uskottavasti ihmisen irvikuvat ja saada lukijakin pohtimaan omaa toimintaansa ja jopa potemaan huonoa omaatuntoa, vaikkei edes olisi syyllistynyt tekemään mitään typerää ja likaista kanssaeläjiin liittyen. Silti tulee tunne siitä, että minä myös olen huono ihminen. Kirjoissa tuntuu seurailevan tarinasta riippumatta tietty uskonnollinen syntisen ihmisen riippa ja jonkinlainen kiihkomieli. Vaikka tämä saa lukijan jotenkin ahdistumaan, ei kirjaa silti halua jättää kesken.

Lukemani kirja oli kymmenen sentin löytö kirpputorilta ja oli todella tunnelmallista lukea auringon värjäämä, kirjahyllyn tuoksuinen vuonna 1962 painettu kirja, jonka sivutkin olivat melkein kartonkia. Rahiseva, karkea paperi sai sormenpäät kuivamaan ja sivut olivat kankeita käännella. Tämä pieni seikka jotenkin lisäsi lukukokemuksen autenttisuutta. Vanhoissa kirjoissa on vaan sitä jotain...

Alberto Moravia - Matka Roomaan

Matka Roomaan pitää sisällään ainekset sekä farssiin että tragediaan. Sysimusta huumori värittää eroottiset kuvaelmat tragikoomisiksi luvuiksi elämänsä avaimia etsivän nuoren miehen tarinassa. Tarinan käänteet ovat jokseenkin säälintunteita herättäviä, mutta samalla ne saavat mahdottomuudessaan ja jopa älyttömyydessään lukijan naureskelemaan ja puistelemaan päätään.

Olen lukenut aiemmin Moravian tuotannosta Roomatar teoksen ja näissä molemmissa kirjoissa nousi esiin jonkinlainen huoratematiikka. Nainen on välinpitämätön seksinnälkäinen peto tai miehen oikut nöyrästi nielevä lapanen. Kirjassa oli mielenkiintoinen peilikuva-asettelu miehestä ja naisesta, jotka elävät omaa elämäänsä vastaavanlaisissa tilanteissa toisistaan tietämättä ja kirjailija kuvaa, kuinka mies kuitenkin sulautuu nöyrään hyväksyjän rooliin aivan yhtälailla kuin nainenkin. 

Katselin tässä päivänä eräänä kadonneista ihmisistä kertovaa televisio-ohjelmaa ja mieltäni jäi askarruttamaan se, että ensin kadonneen omaiset halusivat vain tietää, missä oma läheinen on. Kun he viimein saivat tämän tiedon, pakottavat suuret kysymykset eivät jääneetkään siihen, vaan seuraavaksi he halusivat tietää, miten läheiselle oli käynyt niin kuin oli käynyt. Tämän jälkeen heräsi kysymys miksi. Suuret kysymykset ja jonkinlainen sisäsyntyinen pakottava tarve saada tietää piinasivat näitä ihmisiä. Tyydyttävää vastauta ei vaan koskaan voisi edes saada. Tässä kirjassa nousi esiin sama tunnemaailma. Kuinka menneisyyden haamut nostivat päätään ja ajoivat kirjan henkilöitä toimimaan täysin irrationaalisella tavalla ja raastamaan sieluaan vereslihalle ilman, että tämä ajatusten ja tapojen kehä voisi edes koskaan murtua.

Kirja ei kerronnallisesti yltänyt Roomataren tasolle eikä juoni ollut yhtä rullaava. Pidin kuitenkin myös tästä kirjasta, vaikka eroottiset kohtaukset olivat välillä hieman vastenmielisiä ajatuksia herättäviä. Tosin mielestäni nämä kohtaukset oli kirjoitettu kuitenkin pilke silmäkulmassa eikä niinkään täysin vakavissaan. Voisinpa arvella kirjailijan halunneen piikitellä hieman nuorten miesten maailmaa syleilevistä seikkailuista, joiden taustalla piilee kuitenkin pelkoa ja ehkä jopa ikävää äidin helmoihin. Myös nuorten ajatus siitä, kuinka kokeneita ja kaikkitietäviä he ovat, osoittautuu ikiaikaiseksi myytiksi, joka ei tunnetusti pidä paikkaansa kenenkään muun kuin nuoren itsensä mielestä.

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Ennen, kuin kukaan ehtii edes ajatella, ei, en ole katsonut elokuvaa, enkä ole maailman suurin Audrey Hepburn fani.

Kirjan englanninkielinen nimi antaa ehkä paremman mielikuvan siitä, mitä kansien välissä oikeasti onkaan. Breakfast at Tiffany's. A short novel and Three Stories. Merkittävin tarina näistä neljästä toki on Aamiainen Tiffanylla, joka vie lukijan 40-luvun kuhisevaan New Yorkiin nuoren ihmisen orastavaan aikuisuuteen ja haluun olla jotain muutakin, kuin vain joku. Päättämisen vaikeus, tuo nuoren aikuisen ainainen ystävä, vai voisiko sanoa piinaaja, koituu kohtaloksi myös tämän tarinan voimanaiselle. Niin kuin nykyäänkin, kovin monella on luja tahto olla erityinen ja erottua kaikesta siitä, mitä itse pitää täydellisen ankean tavallisena.  Harva kuitenkaan kykenee onneaan nikkaroimaan tämän muuttumisleikin ja huomiontavoittelun ympärille, ainakaan niin, että olotila olisi kestävä ja elämä sujuvasti elettävää.

Tartuin kirjaan välilukemisena, Taru sormusten herrasta odottaa jälleen lukijaansa, ja toivoin tämän kirjan olevan pieni ja kiehtova seikkailu synkän pitkän tarinan lomassa ja sitä tämä kyllä oli. Raikas nuoruuden tuskassa marinoitu tuulahdus New Yorkin katuja vei kyllä lukijan mennessään ja luin tämän pienoisromaanin yhdessä päivässä. Ehkä oli hyvä, etten ollut katsonut elokuvaa, sillä minun mielikuvitukseni ei suonut Hollylle Audrey Hepburnin kauniita kasvoja, en itseasiassa osaisi edes kuvitella häntä notkumaan pikkukännissä aamun tunneilla kapakan tiskillä tai raastamassa raivopäisenä hiuksiaan epätoivon kaatuessa niskaan. (Olisipa kuumottavaa nähdä esim. Pirkko Saision tekemä versio tästä kirjasta sijoitettuna tämän päivän Helsinkiin..! )

Minun aamiaiseni Tiffanylla olisi omakotitalo kirjastohuoneella ja osa-aikainen työ, jolloin olisi aikaa lukea muulloinkin, kuin sydänyön pimeinä tunteina. Mikä on Sinun aamiaisesi Tiffanylla?

Kukkien talo oli kaunis novelli oman paikkansa löytämisestä ja rakkauden hinnasta. Kuinka toinen ei koskaan voi ymmärtää sitä motiivia ja tunteen antamaa tarkoitusta, minkä voimalla ja ehdoin ihminen elämässään ja rakkaudessaan toimii. Löydettyään punaisen lankansa, jota on hyvä seurata, voi vaikka luopua kaikesta ylellisyydestä ja sietää nöyryytyksenkin, kun se kaikki tuntuu merkitykselliseltä ja oikealta. Se tuntuu pieneltä hinnalta, jos saa asua kukkien talossa.

Timanttikitara soittaa pienen laulun ystävyydestä, ihmisen pohjimmaisesta luonteesta ja oman osansa hyväksymisestä. Jos joskus unelmoidakin taitaa matkamies, hän sisällä syvimmissä aatoksissaan tietää kuitenkin polkunsa määränpään ja tarkoituksen, eikä turhaan käy valittamaan, kun unelma unelmoitavaksi vain jää.

Joulumuisto tuoksuu hedelmäkakulle ja rakkaudelle. Ehkä jokaisen kannattaisi tämän muiston luettuaan palauttaa mieleen joku oma kultainen joulumuisto.

John Irwing: Välisarjan avioliitto

Tervetuloa hyvien ihmisten hyvään elämään, kurkista toki kutkuttaviin taustoihin ja kieriskele amerikkalaisessa lähiöunelmassa... Tämän ensivaikutelman sain kirjan ensimmäisten parin luvun aikana. Ajattelin pääseväni helpolla ja jopa pitkästyväni ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. No, toisin kävi. En voi mitenkään hehkuttaa lukukokemusta, sillä kirja herätti riemunkirjavan kavalkadin tuntemuksia aina leppeästä sunnuntailueskelusta ärtymykseen ja myötähäpeään.

Itselleen tyypillisellä tavalla Irwing ujuttaa pienen palan itsestään ja elämästään kirjan sivuille ja jossain vaiheessa lukemista päädyin toivomaan, että painisali oli se ainoa asia, mitä kirjailija omasta yksityisestään halusi lukijan kanssa jakaa. Henkilöhahmot olivat kaikki omalla tahollaan jotenkin kompleksisia ja en oikein osaa päättää oliko tarinan keskiössä enemmän halu piikitellä liberaaleja revittelijöitä, jotka elävät täydellisen oloista elämäänsä, vaikka kaikella on tunnetusti hintansa vai halusiko kirjailija 70-luvun vapautuvan seksuaalisen ilmaston myötä ottaa oman kirjallisen irroittelunsa rietastelun, mustasukkaisuuden ja koston suloiseen maailmaan. 

Jokatapauksessa minä lukijana välillä jouduin tarkastamaan, ettei kansipaperin alla ole surkea eroottinen mökkifantasia, jota joutuu lukemaan korvat myötähäpeästä punoitellen. Hieman ärsyttävää vaikka jollain tasolla tiedostinkin joutuneeni tarkoituksella riveille kätketyn provokaation uhriksi. Ehkä tämä kirja on nimensä mukaisesti välisarjan lukemistoa?