sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Maria Peura - Ja taivaan tähdet putoavat

Joskus tulee vastaan niitä kirjoja, mistä ei oikein saa kiinni, ei osaa sanoa selkeää mielipidettä, ottaa kantaa saati sitten löytää sitä punaista lankaa. Tässä oli nyt yksi sellainen. Kirjailija oli lukenut Anja Snellmanin sekä Anna-Leena Härkösensä ja jotenkin kirjan sivuilla vivahteli jopa skitsofreeniseen sävyyn sekoitus Snellmanin naiseuteen pureutuvaa tyyliä ja taas Härkösen teinivuosiin sijoittuvaa Häräntappoasetta. Häiritsevää oli sekavat lauseet ja taiteelliset lauseenjäsenten käyttämättäjättämäiset. Se nyt ei vaan tässä toiminut, toisin kuin se jonkin muun kirjoittamana jossain muussa yhteydessä toimii.

Raskaan kirjasta teki jatkuva lestadiolaisten saarnakirjojen lauseiden mutustaminen ja syvää puukkoa minun rintaani iski, kuinka uskonto voi kauniin ihmisen rumaksi, syylliseksi ja syntiseksi paskaksi vääntää. En ota tässä kantaa, mutta kaikki ne saarnatekstien sisällöt eivät ihmisen kauneutta ja yksilöä juhlista ollenkaan. Itku meinasi tulla. Ehkäpä tämä oli kannanotto kirjailijalta, en tiedä. Minulle siitä kaikesta uskonnollisesta kilvoittelusta sivuilla tuli ahdistava ja synkeä olo.

Aikuisen ihmisen petollisuus, parisuhteen paskainen kääntöpuoli ja neuroottinen äiti... Olen lukenut tämän tarinan todella monta kertaa ennenkin jo edellä mainittujen kirjailijoiden teoksissa. Ei mitään uutta sille rintamalle tässä teoksessa saatu maalailtua. Sen sijaan mukavan kärkevä sivallus epärehellisyydestä ja sosiaalisesta mediasta, luottamuksesta tuntemattomaan sekä häikäilemättömyydestä kirjassa on esillä ja se on ehkä paras anti tästä teoksesta.

Hämmentynein mielin kirjan luin, enkä osaa sanoa pidinkö siitä vai en. Kummallinen kirja kerrassaan. Kaunista oli jälleen kerran Tornionjokilaakson kaunis, laulava murre. Koukuttavaa lukemista niiltä osin! Tässä oivallinen pääte kotimaisen kirjallisuuden kuukaudelle.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

Timo K. Mukan teokset ovat saaneet kyseenalaista huomiota aikanaan ja epäilemättä teoksia on ollut vaikea saada julkaistaviksi, sillä sisältö on raakaa ja häpeilemätöntä suomalaisen ja erityisesti Torniojokilaakson kulttuurin kuvausta. Siinä missä sisältö on rankkaa ja jopa paikoitellen kömpelöä, on kirjan autenttisuus kuitenkin loppuun saakka kantava voimavara. 

Runoilijana Mukka on mielestäni hieman kömpelö eikä mikään soljuvasanainen lyyrikko, ennemminkin äijämäinen totuudentorvi. Vaikka kirjassa esitetään himokkaita kylänasukkeja aika  liuta, on kirja mielestäni saanut turhan jyrkkää arvostelua osakseen ruokottomuuksistaan. Ehkäpä kirjailija on vain tarjonnut palan inhorealismia pullahiivalla paisutettuna? 

Enemmän minua pysähdytti kaikki väkivalta mitä tarinaan sisältyi. Puukko viuhui ja lätty lätisi. Miehekkäästi humalassa tai suutuspäissään tuntuivat kaikki kylän miehet turvautuvan voimakeinoihin. Olenko lie sitten pumpulissa kasvanut kaupunkilaistyttö, vai onko meillä tosiaan näin väkivaltainen kulttuuri ja kansa?

Lisäksi Mukka esittelee kirjassaan kiihkeän lestadiolaissaarnaajan ja näin ollen tarjoaa taas merkittävän piirteen pohjoisen kulttuurista. Lapista lienee suurin osa liikkeestä kadonnut, mutta kotiseudullani Pohjois-Pohjanmaalla tämä uskonsuunta on hyvässä voimassa ja seurakunnan jäseniä riittää. Sen suuremmin kantaa tämän liikkeen uskonasioihin ottamatta, tuntui kuin olisi äkäisen nuhdesaarnan ja tukkapöllyä saanut, kun luki Mukan kirjaan ujuttamia saarnoja. 

Parasta antia kirjassa kuitenkin oli Pellon alueen murre. Kuinka laulavaa ja kiehtovaa sekä rikasta kieli tuolla alueella onkaan! Se tempaa mukaansa ja pakottaa lukemaan vielä sivun, kaksi, luvun ja toisenkin.


torstai 11. kesäkuuta 2015

Juhani Aho - Rautatie

1800-luvun loppupuolella kirjoitettu Rautatie on ensimmäinen Juhani Ahon kirja, jonka olen lukenut. Yleensä näin vanhat kirjat kalskahtavat jo valmiiksi tylsiltä luettavilta ja aiheet ovat kristillisen sovinnaisia. On niitä kirjoja, joista ei oikein osaa kirjoittaa mitään, vaikka lukukokemus olisi ollutkin mielekäs ja hyvä. Ei vaan ole mitään sanottavaa. Ahon kirja ei kuulu niihin kirjoihin. Alkusivuista lähtien minua kiehtoi vanha kieli ja huumorin sävyttämä napakka kuvaus suomalaisesta pariskunnasta Liisasta ja Matista.

Lyhyeen kirjaan oli ikään kuin tiivistetty aimo annos suomalaisuutta. Torppari on nöyrä ja työteliäs mies, mutta tilaisuuden turvin voi vaikka hieman lorvaillakin. Omat saavutukset on syytä pystypäin tuoda esille, jotta saisi ansaitsemansa arvostuksen. Silti pieni mustasukkaisuuden ja kateuden siemen kytee ja vaimon kanssa saunassa on hyvä illalla purkaa mielen päälle kasautuneet pienet suuret asiat. Utelias uutta kohtaan ei toki sovi olla, sillä muutosvastarinta on aina parempi vaihtoehto ja into pitää naamioida välinpitämättömyyden huntuun. 

Tarina kertoo oikeastaan eräästä avioliitosta ja jurosta suomalaisesta luonteenlaadusta. Jostain syystä sain loihdittua mieleeni aika kirkkaana näkymän tavallisen suomalaisen torpparin elämästä. Pirtin hämystä, pitkistä pellonviertä kulkevista mutaisista kärrypoluista ja savusaunasta. Mukava lukea kirja, joka muuttuu mielessä pieneksi näytelmäksi. Olin positiivisesti yllättynyt kirjasta. Tämä oli oiva valinta luettavaksi kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden aikana! Tässä sitä kotimaisuutta oli isolla koolla!

(Kuva: wildnatureimages)

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Tuomas Kyrö - Kunkku

Kunkku on nimensä mukaan kuningasluokan iloittelu. Kyrö vääntää kirjassaan huumorin keinoin maailman lähihistorian uuteen uskoon. Mitä tapahtuisi, jos suomalaiset olisivat sellaisia, kuin ajattelevat ruotsalaisten olevan ja ruotsalaiset olisivat sellaisia, kuin ajattelevat suomalaisten olevan? Entäpä jos historiankirjoista ja mediasta tutut persoonat edustaisivatkin jotain aivan muuta, kuin mitä he oikeassa elämässä ovat? Lukemisen teki välillä hieman haastavaksi, mellevien naurunpyrskähdysten lisäksi, se mitä tiedän ja mitä kirja ikään kuin tarjoaa vaihtoehtoisena totena. Järki sanoo, että tiedän tämän henkilön olevan poliittinen merkkihenkilö eikä filosofi ja vapaa-ajattelija. 

Kaiken ilottelun seassa Kyrö kertoo tarinan miehestä, miehen elämästä ja perheestä, joka oli kaikessa hullunkurisuudessaan kuitenkin vain perhe. Luksus ei poista ihmiseltä niitä perustarpeita, kuten halu olla rakastettu ja kokea läheisyyttä sekä hyväksyntää. Esiin tulee myös ilmiö, joka on varmaan ollut olemassa kautta aikain. Tilaisuus tekee varkaan ja aina on joku kademieli, joka on tyytymätön omaan asiain tilaansa ja haluaa siivun viheriöivästä nurmesta aidan takana. 

Kirja oli sekä nauruhermoja että ajatuksia kutkuttava. Idiotismin ja tolloilun, tahattoman tilannekomiikan seassa kulkee kummallinen elämänkerta Kunkusta. Joka sivulla lukijaa odottaa jonkinlainen pieni satiirinen yllätys ja välillä piti aivan pysähtyä miettimään, mistä Kyrö tämän kaiken kummallisen komedian suoltaa?! Hauskaa oli niin kauan kuin sivuja riitti!

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Alkavan kesän, joskaan ei vielä kesäloman, kunniaksi päätin pitää kesäkuussa kotimaisen kirjallisuuden teemakuukauden. Ensimmäisenä hyllystä päätyi käteen Ari Paulowin teos. En ole suuri dekkareiden ystävä ja suhtaudun yleensä aika skeptisesti kirjan laatuun jos kyseessä on edellä mainitun genren edustaja. Oli kuitenkin ihan mukavaa ja leppoisaa lukea välillä jotain erilaista. 

Kirja sijoittuu kotikaupunkiini ja lapsuuden maisemiini,  Oulun murrekin solahtelee kotoisasti repliikeissä tuttujen kotikortteleiden seassa (joskin murrepoliisi bongasi pari vikatikkiä ja ärsyyntyi hemmetisti liiallisesti viljellyistä paikallisista sanoista, jotka eivät oikein istuneet tekstiin ja tuli epäilys halusta leveillä murteen kummallisimmilla koukeroilla. Liekö kirjailija yrittänyt haastaa tullista tulleet lukijat..?)

Toinen jo etusivuilta lähtien silmään pistänyt häiritsevä tekijä olivat henkilöhahmojen utopistisen teennäiset nimet, jotka söivät kirjan uskottavuutta aika reilusti. Harvemmin ne kolmekymppiset 80-luvun lapsukaiset ovat Erkkejä ja Penttejä ruotsalaisilla sukunimillä varustettuna. Kyllä enemmän taitaa löytyä Mikkoja ja Tuomaita, Antteja ja Pettereitä. Tai näin minä oman kokemukseni tuomin voimin uskaltaisin väittää.

Loppujen lopuksi kirja oli kuitenkin sen verran vauhdikasta luettavaa, että se tuli ahmittua parissa illassa, vaikka viinan, seksin, väkivallan ja muun koheltamisen sekoitus oli varsin epäuskottavaa kamaa. Vähän kuin olisi katsellut kökköä toimintaleffaa. Äijäenegiaa piisasi yllinkyllin, enkä nyt lopulta ole varma onko tämmöisten isojen poikien iltasatujen tarkoitus ollakaan niin valtavan uskottavia. Mukavuustekijä kirjassa oli eittämättä jo edellämainitut kotikaupungin tutut korttelit ja lapsuusmaisemat lähikunnissa. Tosin minun Ouluni näyttää hieman toiselta, mutta onneksi kaupunki näyttää jokaisen asukkaansa silmissä eriltä...