Terry Pratchett - Elävää musiikkia

Tässä viimeisten viikkojen aikana on taivaan portteja kolkutellut pari musiikin dinosaurusta Lemmy Kilmister ja David Bowie. Jotenkin tuntui loogistelta lukea jotain kivikovaan musiikkiin liittyvää. Tässä kirjassa myös kuolema ja kuolemattomuus lyövät kättäpäivää. Oivallinen valinta kunnioittaa lukemisen keinoin edesmenneitä musiikin suurvaikuttajia.

Pratchett heittää rockmusiikin Kiekkomaailmaan ja hioo siitä omanlaisensa näkemyksen. Kuolema turhautuu olemiseensa, musiikki haluaa tulla julki ja olla kuolematon (ja sitähän se onkin). Ripaus magiaa, musiikkia ja aimo annos seksiä, huumeita ja rokkenrollia. Siitä se kaikki lähtee. 

Musta huumori kukkii läpi kirjan ja suomentaja on kunnioittanut alkuperäisteosta lisäämällä viitteisiin myös englannin kielisiä versioita sanonnoista kuten kiitollinen Kuolema (grateful Death). Myös fantasiamaailmassa voi olla teini-idoleita ja kuten todellisuudessakin, aina on joku joka pullikoi vastaan, haluaa rahastaa tai ei vain tajua juttua. 

Huumorin ja letkeän tarinan sekaan mahtuu jälleen kerran syvällisiä pohdintoja aika-avaruudesta, muistamisesta ja olemassaolosta. Jää siis lukijan vastuulle, mitä hän haluaa kirjasta päällimmäiseksi nostaa. Itse jäin pohtimaan noita mystisiä hetkiä, kun jostakin asiasta tulee hitti ja se synnyttää aina uuden ilmiön. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mistä se ilmiö alkunsa sai, mutta taustalla on aina jotain ikäänkuin kuolematonta, joka jää johonkin ulottuvuuteen elämään. Ainakin muistiin, jos ei muualle.

Terry Pratchett - Herraskaista väkeä

Yksi nuoruusvuosieni ja miksikäs ei myös aikuisten vuosien kirjailijasankareistani tarttui viikatemiestä käsipuolesta ja siirtyi matkaamaan toiseen ulottuvuuteen joitakin aikoja sitten ja tämän jopa hieman yllättävän poistumisen vuoksi tartuin yhteen lempikirjaani tämän herran mittavasta teoskavalkadista. Kuoleman rinnalla noitakolmikko Esme Säävirkku, Gytha Auvomieli ja Magrat Kynslaukka kuuluvat ehdottomasti Pratchettin luomista hahmoista parhaimmistoon. Mitäpä pessimismin ja tiukan rationalismin voimalla jäisi tekemättä? Jälleen kerran tuli todistettua, että mustiin pukeutuvat mummelit johtavat loppujenlopuksi maailmaa...

Kiekkomaailmaan sijoittuvat fantasiaseikkailut sekoittavat sysimustaa huumoria, yhteiskunnallisia kannanottoja kauniisti verhoiltuna magiaan ja toiseen ulottuvuuteen, ripauksen kvanttifysiikkaa ja puhdasta kirjallista magiaa. Vaikka kirjoissa kukkii huumori ja tarinat ovat omalla tavallaan aika kepeitä taustalla on jokseenkin aina jotain syvällisempääkin pohdintaa olemassaolosta, elämän kiertokulusta ja vaikkapa kollektiivisesta muistista. 

Hauska sattuma tämän kirjan suhteen oli se, että myös edellisessä lukemassani kirjassa Herran tarhurit käsiteltiin mehiläisten kollektiivista muistia ja hahmottamista, ja niin myöskin Pratchett tarttui mehiläisten kummalliseen minimonarkiaan ja yhteen suureen mieleen, jonka parvi muodostaa. Taustalla pyörii farssi kuninkaallisista häistä ja taiteellisen tieteellisesti tahi tieteellisen taiteellisesti tarinaan punoutuu pohdintaa rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisesta olemassaolosta. Jospa jossain toisessa ulottuvuudessa elää joku toinen minä, joka valitsi jossain kohtaa jotain toisin ja elämä muutti kulkuaan valinnan seurauksena..? Ken tietää.  

Olen lukenut kyseisen teoksen useita kertoja ja aina se jaksaa hymyilyttää sekä pohdituttaa. En tiedä arvostetaanko Pratchettia juurikaan kaunokirjallisissa piireissä, mutta minut tämä mies on lumonnut siitä saakka, kun olen hänen teoksensa kirjaston hyllyistä bongannut. Hän on luonut aivan oman pienen maailmankaikkeuden omine luonnonlakeineen ja kansoineen sekä historian kaikelle tälle. Luovuutta useampaan potenssiin, sanoisin.

Lopuksi haluaisin vielä todeta, että Pratchett on elävä todiste siitä, ettei muistisairaus ole kaiken loppu ennen kuin loppu on oikeasti läsnä. Mies jaksoi viimeisiin elinvuosiinsa saakka sairaudestaan huolimatta tehdä kirjallista työtä sekä tutkia maailmaa ja lisätä tietoisuutta myös muistisairauksista. Toivottavasti matkanne on avartava Sir Pratchett!

J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

 Pitkästä aikaa tartuin tarinaklassikkoon, jonka lukemisesta onkin vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Kimmokkeen lukemiseen sain katsottuani Hobitti-trilogian. Nyt tosin toivoisin lukeneeni myös Hobitti-teoksen, sillä tietyt nyanssit kirjassa aukesivat jo pelkästään elokuvien avulla. Paljonko olisi tullut vielä lisää sisältöä, kun olisin lukenut kirjan? Pitänee siis pistää edellä mainittu teos luettavien listaan, joka alkaa lähennellä jo kilometrin mittaa. Päätin lukea kirjan kolmessa osassa, kuten se on alunperin julkaistu (tosin vastoin kirjailijan toivetta). Ehkä tarina jäsentyy paremmin, kun sitä ei ahmi yhtenä pakettina ja lukee välissä jotain muuta. Tarina itsessään on tosin niin mukaansa tempaava, että tulee olemaan vaikeaa pitää sormet erossa kirjasta (välilukemiston lienee syytä olla todella koukuttavaa).

Kirjan lukeminen ontuu tällä hetkellä hieman ihan ulkoisten tekijöiden vuoksi, sillä edes herkullinen ja soljuva tarina ei auta silmiä pysymään auki pitkän työpäivän päätteeksi ja pieni teksti alkaa vilistä auttamatta silmissä vain parin sivun jälkeen. Olen siis edennyt urakassa todella hitaasti, viimeksi taisin lukea kirjan noin viikossa, nyt taivalta sormuksen ritareiden kanssa on taivallettu jo pari viikkoa.

Sormuksen ritarit

Kirjan ensimmäinen osio, Sormuksen ritarit, on ja pysyy lumovoimaisena. Tolkien on tarinankertoja loppuun saakka. Konnun viheriöivä seesteinen rauha tuoksuu pullalle ja mullalle, eikä voi väistyä toivomasta pääsevänsä asumaan omaan pieneen hobitin koloon nauttimaan kiireettömästä, stressivapaasta elämästä. Tarinan ensimmäinen kolmannes ei ole vielä sysisynkeää luettavaa, vaan lukukokemus sävyttyy maisemilla, kauneudella ja seikkailunhalulla. Tuleva uhka ja paha on vasta se synkän syysyön pimein hetki jossain kaukana.

Kuten useimmissa tapauksissa, kirja on parempi paketti, kuin siitä tehty elokuva. Niin nytkin. Elokuvasta puuttui monia kauniita ja tarinan julmaa pohjavirettä selittäviä nyansseja. En lähde hakemaan mitään syvempiä merkityksiä ja rivien väliin piilotettuja kannanottoja ruotimaan, sillä minulle tämä kirja on tarina, matka ja seikkailu, ja haluan nauttia siitä sellaisenaan ylitulkitsematta.

Kirjan runo- ja lauluosuudet tökkäävät edelleen, ne kyllä täydentävät tarinaa ja niissä piilee oma tarinansa, mutta ne eivät vain ole minulle mukavaa luettavaa. Aina tulee houkutus hypätä lorujen ohi, sillä ne tuntuvat jotenkin kömpelöiltä ja keskeyttävät vauhdilla rullaavan tarinan. Ehkä kirjailija ei kuitenkaan ole omimmalla alueellaan runoillessaan lauluja ja tarinoidessaan runomitassa. 

Trilogian ensimmäisessä osassa kulminoituvat selkeimmin ystävyys ja luottamus, rohkeus ottaa askel tuntemattomaan. Kuten tarinoissa yleensäkin, urheus on läsnä ja ahneus esittäytyy monimuotoisena, mutta välttämättömänä vieraana. Hahmot ovat jollain tapaa aika klassisia fantasian hahmoja. Kääpiöt, haltiat, velhot ja kuninkaalliset ihmiskansat saavat tosin rinnalleen jotain uutta, puolituisten sympaattisen joukkion. Jotain kaunista kirjaan tuo myös ikiaikaisten olentojen esiintyminen, joiden olemassa olon voi jossain määrin ihan oikeastikin tuntea samoillessaan pitkään koskemattomana olleessa metsässä tai lipuessaan veneessä hiljalleen pitkin järvenselkää.

Kaksi tornia

Kaksi tornia pitää sisällään kirjan puuduttavan lukukokemukset.  Tasangolle ja vaeltamiselle ei tahdo tulla loppua ja laiskanpulskealla lukijalla hikeä pukkaa pelkästään mielikuva koko päivän kestävästä juoksu-urakasta keskellä ei mitään. Kaipa nämä paikasta toiseen uupumatta juoksemiset ovat omiaan kohottamaan sankarihahmojen statusta, mutta toisaalta taas tulee pieni uskottavuusongelmakin taka-alalle kuiskimaan, kun hahmot ovat kuitenkin rakentuneet muutoin aika inhimillisistä aineksista. Minulle tökkää ainakin ihmisten edustajan väsymätön juokseminen ja taistelu nukkumatta, syömättä ja juomatta, olipa sitten sankari kuinka suuri hyvänsä...

Vaikka tässä osassa on tylsistyttäviä hetkiä, on siinä myös ihastuttavia uusia hahmoja, kuten metsän vanhimmat vartijat, entit. Niissä on jotain alkukantaista, mutta silti sympaattista. Jälleen keskiössä ovat ihan selkeät teemat, ystävyys, luottamus, petos ja odottamattomat voimavarat. Kirjan tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin, pimeys tuntuu hiipivän myös lukijan ympärille pahan tiivistyessä tarinassa mustaksi sumuksi. Välillä toivoo jo valoisampiakin osasia tarinaan ilmestyväksi, sillä stressi tuntuu jotenkin tarttuvan kirjan sivuilta.

Kuninkaan paluu

Lopun aika on alkanut ja tunnelmat ovat synkät ja epätoivoiset, sankaruuskin on katoava luonnonvara, mutta urheita löytyy vielä yllättävistä paikoista. Myrkyisät taistelut ja vaikeat päätökset seuraavat toistaan. Suuret ennakkoasetelmat ja loppuhuipennuksen rakentelu ovat vailla vertaansa, mutta lopun herkkupala jää jokseenkin köykäiseksi siihen nähden, että seikkailua ehdittiin pohjustaa ja rakentaa 700 sivun verran. En muistanutkaan, että kohokas lätsähti uunista otettaessa. Mieleen oli jäänyt elokuvaversion vauhdikkaammat sankariteot sekä rytinä ja pauke.

Melodramaattiset kuninkaan ja sankarein ylistykset ovat hieman puuduttavaa luettavaa, varsinkin kun lukukokemusta voi kaiken kaikkiaan luonnehtia sangen eeppiseksi. Jälleen kerran huomasin viimeisien kymmenien sivujen kuluessa laskevani sivuja, jotta saan urakan päätökseen ja pääsen kirjasta eroon. Joskus pitkä kirja on vain hieman liian pitkä. Totta on, että tarina on taitavasti koottu ja maailmat on luotu suurta mielikuvitusta käyttäen, mutta kirjan olisi varmaan saanut paketoitua toimivammaksi kokonaisuudeksi parisataa sivua kompaktimpaan pakettiinkin. Tulen varmaan lukemaan tarinan vielä uudemman kerrankin, mutta ehkä on hyvä antaa taas vuosikymmenen tai parin kulua välissä. Jospa saan taas uuden näkökulman kaikkeen kirjassa tapahtuvaan.

Ensimmäisellä lukukerralla pintaan nousivat seikkailut ja toiminnan tiimellys, mutta nyt päällimmäisenä nousivat enemmänkin ystävyys, pahan monet kasvot sekä sinnikkyys. Kirja ei missään nimessä ole huono, vaikka se välillä uuvuttaakin lukijansa, mutta mielestäni tarina muuttuu kömpelöksi silloin, kun sivuja täyttää sankartöiden suitsutus ja mahtipontiset ylimystarinoiden alut, jotka ovat eivät tuo ainakaan kevennystä lukijan urakkaan.

Kaiken kaikkiaan sain tuhraantumaan aikaa neljä viikkoa lukiessani kirjaa ja lukeminen kulki vauhdikkaasti vain seikkailuntäyteisten lukujen parissa. Kaikki muu tarinassa osoittautui työlääksi lukea, mutta sisukkaana lukijana selätin vaikeudet ja pääsin kunniakkaasti loppuun!