Margaret Atwood - Nimeltään Grace

Murha. Ikiaikainen mysteerejä ympärilleen pilvien tavalla keräävä tapahtuma, jonka oikean kulun tietää pohjamutiaan myöten vain ja ainoastaan tekijä itse. Atwood punoo kirjassaan tositapahtumia ja fiktiota paksuksi ja tuuheaksi palmikoksi, josta ei oikeastaan voi erottaa puhtaasti, mikä on kirjailijan omaa päätelmää ja rakennelmaa, mikä puolestaan täyttä totta. 

Grace Marks, nuori piikatyttö istuu vankilassa syytettynä murhasta. Tekikö hän tuon veriteon? Kirja tarjoaa yhden näkökulman asiaan, vastaamatta silti kysymykseen. Atwood antaa neiti Marksille äänen ja mahdollisuuden kertoa tarinansa. Grace ei kuitenkaan vastaa täydellisesti kysymykseen oletko syytön. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin ja hyvin se kesti uusiksi lukemisen. Gracen kertoessaan tarinaansa avautuu lukijalle realistisentuntuinen näkymä 1800-luvun paremman väen sekä palkollisten elämään Kanadassa. Kirjan lukee mielellään, eikä mielenkiinto pääse lopahtamaan missään vaiheessa, vaikka sivuja on rutkasti. Atwood on kieltämättä aika taitava luomaan mielikuvia, jotka voisivat olla aivan totta. Henkilöhahmot ovat sopivasti liioiteltuja, jotta ne jaksavat herättää mielikuvituksen lentoon ja kiinnostus heidän vaiheitaan kohtaan kestää kirjan loppuun saakka. Tämä on yksi parhaista Atwoodin kirjoista, mitä olen lukenut.

Joyce Carole Oates - Kosto: Rakkaustarina

Pienessä paketissa painavaa asiaa. Trauman läpieläneenä ihmisenä samastuin luita ja ytimiä myöten Oatesin traumaattisten hetkien jälkilöylyn kuvaukseen. Teki fyysisesti pahaa. Kaikki minun kokemani kauheus oli niillä sivuilla erilaisessa tarinassa. Minä koin sattuman tuottamaa väkivaltaa, joka maksoi puolisoni hengen ja melkein omanikin. Tunsin kaiken sivuilla tanssineen jälkipuheen selkäni takana. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen mutkien kautta kuullut olevani huono ihminen tai jotenkin syypää mieheni kuolemaan johtaneeseen onnettomuuteen. Ehkä en vain tarpeeksi sittenkään yrittänyt pelastaa ja kannan nyt sitten huonon lesken viittaa. Samoin koeteltiin kirjan uhria. Ehkäpä se ihmispolo vain ansaitsi kohtalonsa olemalla sellainen kuin oli. Itsepä kerjäsi tapahtunutta. 

Oates kirjoittaa tarinaa useasta näkökulmasta, mikä tekee kaikesta hämmentävän todellisen tuntuista. Välillä kertoja kertoo aikuiseksi kasvaneelle uhrille, mitä tapahtui, mitä hän koki ja miten hän reagoi, välillä kertoja kertoo vain tapahtuneesta. Lähtökohta on kuitenkin ihmisen raadollisuus ja peto, joka joskus valtaa ihmisen. Myös jokin kummallinen rakkaus, joka saa ihmisen ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ajaa samaisen pedon eri motiivilla ulos. Tuoreena leskenä pystyn samastumaan erittäin hyvin kohtaamisen vaikeuteen, mikä valtaa ihmiset, kun jotain pahaa, selittämätöntä ja odottamatonta tapahtuu. Kukaan ei kykene katsomaan silmiin. Olet aivan yksin tragediasi kanssa. 

Käsittämisen vaikeus tuo esiin ihmisistä pahansuopuuden ja halun selittää asiat helpoimman kautta, ts eihän tämä oikeasti edes tapahtunut. Tämä kaikki on vain huomionhakuisen ihmisen sepitettä. Ihmiset kykenevät jopa uskottelemaan itselleen, että nainen on ansainnut tulla raiskatuksi ja melkein tapetuksi, tai siis oikeastaanhan tilanne ei ollut edes raiskaus. Onneksi en ole ikinä itse kokenut moista fyysistä väkivallantekoa, mutta tiedän kyllä miltä tuntuu, kun minun totuuteni ei ole kenellekään muulle yhtä totta.

Vaikuttava kirja...

Keltin uni - Mario Vargas Llosa

Mitä tapahtuu, kun kaunistelematon unelma paljastuu kauheimmaksi erheeksi? Ja oliko erhe sittenkään erhe, oliko se sittenkin liikkeelle sysäävä voima, jonka tuloksia aikalainen sukupolvi ei päässyt koskaan näkemään? Tämän tarinan pohjalla piilee totuus ja oikea persoona.

Vankilassa on aikaa pohtia elämäänsä ja olemistaan. Näin teki myös Roger Casement. Mies muiden muutamien joukossa, jotka saivat liikkeelle Irlannin verisen napanuoran katkaisun sekä naapurisaaren kuningashuoneesta sekä vuosikymmeniä kestäneen sisäisen taistelun kirkkokuntien välillä. Tämä kirja pursuu aatetta, moraalia ja ihanteita.

Uljas hyveellisyyden viitta hulmuten siirtomaavallat nöyryyttävä ja riistävät alusmaitaan. Ihmiset ovat eläimiä (niin riistäjät kuin riistettävätkin eläintermin eri merkityksissä). Me tuomme hyvää, vaurautta, oikeaa uskoa ja sivistystä sinne missä ihminen elää vielä kuin apina. Kuulostaako tutulta? Näitä tarinoita ihmiskunnan historia on pullollaan. Nuori idealisti haluaa pelastaa kansakuntia tältä hulppealta näytelmältä. Diplomaattina hän pääsee ongelmien ytimeen ja kirjoittaa sivistysvaltioita kuohuttavia tiedonantoja häpeilemättömästä väkivallasta ja epäinhimillisyydestä, mitä teollisuusimperiumit harjoittavat Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Yhden miehen sota pahuutta vastaan tuntuu välillä taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

Pahuuden näkeminen ja kokeminen herättää uteliaisuuden omia irlantilaisia sukujuuria kohtaan ja hiljalleen sisimmässä herää palo vapauttaa myös oma kansakunta kruunun ikeen alta. Suuren koneiston voittaminen vaatii uhrauksia, jopa uskollisimmilta tuntuneet ystävät katoavat syyllä tai toisella puolueettomaan massaan. Myös homoseksuaalisuus 1900-luvun alussa saa nuoren miehen elämän mutkistumaan entisestään. Lopulta jäin miettimään, onko riistoa vastaan taistelevan miehen alistuttava itsekin riistämään maksaessaan seksistä nuorukaisille, jotka keinoja kaihtamatta yrittävät saada kaduilta elantonsa?

Eipä tiennyt Roger Casement hirteen joutuessaan olleensa sysäämässä liikkeelle Irlannin veristä napanuoran katkaisua isäntämaasta ja samalla sytyttäneensä omalta osaltaan myös sisällissodan alkukipinöitä. Ja tuo kipinä on värjännyt Dublinin (ja Irlannin) katuja vereen näille vuosikymmenille saakka.

Synkeä tarina, jonka taustat ovat hyveelliset. Ihminen on ihmiselle susi.

Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Vargas Llosa on rakentanut lukijalle aikamatkan, joka kestää yli 30 vuotta. Oppaana matkalla on tyhmä rakkaus, joka vetää päähenkilöitä toisiaan kohden ympäri maapalloa, kuin magneetti metallia. Vuodet vierivät, ympäristö vaihtuu ja silti jokin sisään rakennettu tarve kiinnittyä toiseen ihmiseen saa päähenkilö Ricardon tekemään itsestään narrin naisen edessä kerta toisensa jälkeen. Vaikka mies kasvaa ihmisenä ja elämä tarjoaa kokemuksia, mikään ei voita milloin mistäkin esiin putkahtelevaa tuhmaa tyttöä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä, kuin tavallinen tallukka sukkia. 

Lopussa seisoo kuitenkin luja rakkaus ja jotain kaunista. Pelattuaan vuosikymmeniä Ricardon kustannuksella tuhma tyttö joutuu kasvokkain kohtalonsa kanssa. Ricardo on oleva hänen pelastuksensa ja viimeinen ehtoollisensa tässä maailmassa.

Tarina on komedinen rakkaustarina, jossa kerrotaan lujasta halusta uhmata omaa köyhää syntyperää ja olla jotain muuta, joku muu. Jossain vaiheessa todellinen identiteetti hajoaa, silti siellä jossain syvällä sisimmässä asuu vielä murunen siitä alkuperäisestä, joka ajaa jatkamaan pakomatkaa, kunnes loppu viimein tulee eteen. Ajatus siitä, että meitä jokaista varten on olemassa se joku oikea, jota kohti elämä meitä väistämättä ajaa on puettu jopa jonkinlaiseen narrinviittaan, jossa on kuitenkin ammottavia reikiä ja inhorealistinen totuus paistaa näistä rei'istä läpi. Joku antaa onnensa kulkea ohitseen vähät siitä piittaamatta ja toinen taas on valmis nöyryytykseen ja pettymykseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisi edes hetken maistaa onnen maljan nektaria. 

Kaunis ja miellyttävä kirja. Jopa huvittava.

Michael Ondaatje - Divisadero

Ulkona tuulee ja myrskyää. Mikään ei ole kodikkaampaa, kuin kömpiä lämpöisen peiton alle sänkyyn ja avata hyvä kirja, joka vie mennessään kauas pois koleasta, sysipimeästä syys-Suomesta. 

Tämä kirja oli  kaunis, raadollinen, kumpuileva ja visuaalinen. Historiallekin kijoitetaan historia. Kerroksia löytyy, kuin hyvin leivotusta lehtitaikinasta ja ne ovat kuohkeita ja ilmavia, kaikki yhtä herkullisia. Ainekset koostuvat sinisestä pöydästä, kahdesta talosta ja kourallisesta ihmisiä, joiden tarinat ja historiat risteilevät lomittain, mutta silti täysin itsenäisinä historioina ja nykyhetkinä. 

Kirjailia ohjaa lempeästi lukijaa nykypäivän hetkistä aina kauas sodantuoksinoihin saakka, mantereelta toiselle ja korttipöydästä kiertolaisten vankkureihin. Ondaatje on onnistunut mielestäni loistavasti luomaan kuvattomasta kirjasta visuaalisen tarinan. Sieluni silmin kykenin näkemään tarinan metsät, laaksot, myrskyn pieksämät pellot ja tyhjät pölyiset huoneet. Uskomattoman kaunista luettavaa. Olin harmistunut, kun kirja loppui. Ehkäpä kaivelen jostain Ondaatjen Booker-palkintoon luotsanneen Englantilaisen potilaan ja luen senkin piakkoin.

Imre Kertész - Kohtalottomuus

Nuori työteliäs miehenalku jättää hyvästit isälleen. Keskitysleiri nielee perheen palanen kerrallaan. Unkari on sodan ikeen alla, aivan kuten koko Eurooppa. Intoa puhkuen työhön tarttuu nyt poika, tuodakseen elannon perheelle isän lähdettyä muualle työhön, kuten asia on perheelle ilmaistu.

Matka keskeytyy ja keskitysleiri kutsuu myös poikaa. Lapsellinen optimismi vallitsee kuitenkin innokkaan mielen sopukoissa ja vielä tovin aikaa leirielämää viettäneenäkin poika uskoo valoisaan tulevaisuuteen ja työteliäisyyden tuomaan palkkioon. Tämä saa kuuluisalle fraasille: "Arbeit macht frei" aivan uuden sisällön. Ei mahtipontista sotajulistusta ja raakuuden oikeutusta, vaan lapsen mielen tuoman pehmeän ajatuksen siitä, jos olen ahkera ja hyvä, mikäpä tässä ollessa, töihinhän minä tänne tulinkin.

Lopulta leirien vaihdot, sairaus ja epätoivo ympärillä turruttavat myös tämänkin leirinkävijän ja jopa kuolema tuntuu yhdentekevältä, kunhan se ei vaan sattuisi liikaa. Kärsimys ei tunnu miltään, nälkä on pahempaa kuin kipu, syöpäläiset ja pelko. Ystävystyminen paikkaa paljon pahaa. Kun nuoruus ja into karisevat pois jäljellä on tyhjiin ammennettu vanha mies, ajallisesti keho on vielä nuori, mutta sielu on harmaa, kaarnoittunut kärsimys. 

Luen todella vähän sotaan liittyvää kirjallisuutta, koska koen ne kirjat joko liian teknisinä sotakuvauksina tai ahdistavina muuten vain. Tämän kirjan ostin kierrätyksestä parilla eurolla ja ajattelin, että tämän Nobelistin teos hyllystä vielä uupuu. Kirja oli aivan loistava ja ajatuksia herättävä. Mahtavaa kerrontaa ja eläytymistä. Ja kaiken lisäksi vielä hienoja pohdintoja ajasta ja sen kulusta. Olin todella vaikuttunut kirjasta.

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Jos kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin luultavasti samantyyppistä proosaa kuin Hustvedt. Kielikuvat ja hieman poukkoileva pohdiskelu tuntuivat tutuilta omista teksteistäni. Syrjähypyn varjoon jäänyt vaimo ja katkolla oleva avioliitto herättävät monenmoisia pohdintoja päiväkirjatyyppisesti kirjoitetussa kirjassa. Itse kirjoittaisin päiväkirjaani tähän tyyliin, jos päiväkirjaa pitäisin. 

Kirjan pohdinnat saivat minut miettimään moneen otteeseen tuoretta elämässä tapahtunutta muutosta ja leskeytymistäni. Mistäpä löytää ne selviytymisen siemenet ja saada ne vielä itämään...

Sukupuolten välisten erojen, parisuhteen, ikääntymisen ja elämänkaaren pohdiskelut kävivät välillä sangen syvällisiksikin, mutta ne eivät silti olleet mitenkään puuduttavia tai liian valmiiksi pureksittuja. Lukijakin sai tilan pohtia omaa näkemystään asiasta, mistä pidin kovastikin. Loppumetreillä oivalsin kirjan kuvastavan kuitenkin enemmänkin naisen elämänkaaren kuin haaksirikosta pelastuvan avioliiton selvitytymistarinan. 

En ole aiemmin lukenut Hustvedtin kirjoja ja tämä oli ihan positiivinen kokemus. Minusta kirja on silloin kaunis ja hyvä, jos se saa jotenkin herätettyä kysymyksiä ja pohdintoja omasta elämästä. Silloinhan se kirja jotenkin sytyttää, antaa ravintoa sielulle ja ruokkii mielikuvitusta sekä ajatuskätköjä avaamaan ovensa.

Ian McEwan - Rannalla

Pieni tarina rakkaudesta, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, nöyryytyksestä ja kykenemättömyydestä. Suuria asioita, kauaskantoisia merkityksiä ja elämän suuntaa muuttavia tapahtumia. Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin, hääyö kruunaa kaiken. Niinhän se tarina klassisesti menisi. Entä jos toinen kykeneekin vain platoniseen rakkauteen? Kaipaa läheisyyttä, turvaa ja onnea, muttei koe millään tavalla fyysistä rakkautta luontevaksi osaksi itseään. Kuinka tästä tabusta voisi puhua, varsinkaan 60-luvulla?

Tarve miellyttää ja olla toiselle hyvä ohittaa tietyn rehellisyyden ja haavoittaa syvästi. Se muuttaa kahden elämän suunnan lopullisesti. Ilmaan jää roikkumaan kysymys seuralaisineen. Olisiko tämän kaiken voinut oppia ajan kanssa, mitä olisi, jos olisimme antaneet itsellemme mahdollisuuden, teimmekö virheen ja jos teimme mikä virheistämme oli se, joka olisi kannattanut korjata?

McEwan avaa kirjassaan paljolti vaietun aiheen, seksuaalisen haluttomuuden tai oikeastaan frigiditeetin ja sen seurauksen ja merkityksen yhdelle pariskunnalle. Kirja itsessään oli jotenkin levoton eikä kovin rullaavaa kerrontaa, mutta kömpelyys, nöyryytys, pelko ja henkiset pidäkkeet seksuaalisuuteen liittyen oli kuvattu hyvin ja realistisesti. Vaikka kirja on kuvitteellinen, sen voisi kuvitella oikeasti tapahtuneen jollekulle jossain joskus. 

Jäin pohtimaan voisiko parisuhde oikeasti toimia pelkän henkisen rakkauden pohjalta kovinkaan pitkälle jos kyseessä ovat nuoret ihmiset. Miksikäs ei. Ehkä aika antaisi keinot toteuttaa rakkautta tyydyttävällä tavalla. Yksi yö ei ratkaise mitään suuntaan eikä toiseen. Toisaalta, jokainen olemme yksilöitä ja tuntuisi paljolta vaatia toista pidättäytymään tai hankkimaan "onnensa" muualta, jos vain toinen puolisoista kokee olevansa onnellisempi ilman fyysistä kanssakäymistä. Tulisiko jossain vaiheessa kuitenkin vastaan se tilanne, että toinen huomaamattaan painostaisi toista ratkaisuihin, jotka taas kuormittaisivat suhdetta?

Carol Shields - Larryn juhlat

Larry on keski-ikäinen mies, elämää elettynä, elämää ehkä vielä edessäkin. Larrystä tuli sattuman kaupalla floristi, todella miehekästä, joku voisi irvailla. Tästä lähtee kuitenkin elämä hitaasti, mutta varmasti nousukiitoon, avioliitto, lapsi, ero, avioliitto, ura, ero, menetykset, perhe, ja kaikki se pieni, mutta silti niin suuri, mitä keskiverto ihminen elämässään kokee ovat osa myös Larryn elämää. Larry rakastaa pensassokkeloita, niistä tulee hänen elämänsä ja Shields on kirjoittanutkin onnistuneesti Larryn elämäntarinastakin varsinaisen sokkelon. 

Harvoin tulee vastaan kirja, joka kertoo tavallisen ihmisen tavallisista ajatuksista ja tavallisesta elämästä ilman mitään ihmeellistä draamaa ja sekasotkua, kummallisia kuvioita ja sattumuksia. Ihan antoisaa lukea tavallisista asioista, jotka loppuhuipennuksena päättyvät mitä kummallisimpiin juhliin. 

Tosin pienenä miinuksena kaikkeen tähän tavalliseen voisin kuitenkin sanoa, että asioiden toistaminen useita kertoja ovat jo hieman kyllästyttäviä kohtia kirjassa. Ei haittaa, jos jostain tapahtumasta tai asiasta mainitaan muutamaan kertaan, mutta kirjailija toistaa osia Larryn historiasta puolen luvun verran useampaan otteeseen, tulee tunne, että juttua ei ole kehkeytynyt riittävästi, joten on turvauduttu toistoon tai sitten lukijaa pidetään hieman hajamielisenä ja häntä muistutetaan tuhkatieheään kirjan kiinnekohdista. 

Larry  oli minusta miellyttävä ja seesteinen hahmo, hänen elämästään oli mukava lukea. Kirjan hahmogalleria oli hyvin rajattu muutamiin ydinhahmoihin ja muutamiin vieraileviin tähtiin. Tämä on aina positiivista, sillä sata olennaista tyyppiä kirjassa kuormittaa jo muistia niin paljon, että lukeminen käy työlääksi ja aina pitää miettiä, kukahan tämä nyt sitten oli ja mitä virkaa hänellä tarinan kulun kannalta oli. Taidan lukea jossain vaiheessa lisääkin Shieldsin teoksia, sen verran mukava kokemus tämä kirja oli.

Anne Enright - Unohdettu valssi

Mitä tapahtuu ihmiselle, kun hän hylkää niin sanotun tavanomaisen onnen: avioliiton, asuntolainan ja unelmalomat? Kun joku vääntää mutkat suoriksi ja selittää mustankin valkoiseksi. Rakkaus saa ihmisen valitsemaan sellaisia asioita, jotka satuttavat yksilöä itseään sekä ympärillä olevia lajitovereita. Silti ihminen valitsee juuri niin.

Enright on kirjoittanut vähäeleisen ja tyylikkään, mutta silti paljon puhuvan ja jopa lyyrisen teoksen parisuhteesta, perheestä, syrjähypystä ja valinnan mahdollisuudesta, tai oikeastaan pakosta. Hän kertoo vanhempien suhteesta lapseen, toisiinsa ja tarpeeseen olla vielä vähän enemmän, kuin mitä puolisolleen on, jotta ei olisi pelkkä vanhempi, vaan myös yksilö. 

Luin vast' ikään Paulo Coelhon Uskottomuus kirjan ja olin yllättynyt kuinka samantyyppisiä kirjat olivat. Välillä tarinat tuntuivat punoutuvan yhteen enkä enää muistanut oltiinko kirjassa Dublinin kaduilla vai Sveitsin alppimaisemissa. Jopa henkilöhahmot olivat niin samanhenkisiä, että ne tuntuivat sekoittuvan. Tosin Enrightin hahmot ovat synkempiä, kompleksisempia ja ehkä jopa arkisempia, helpommin samastuttavia. 

Jollain tasolla pidin kirjasta. Se kuvasi hienosti sitä tunnetta, kun jännitys ja leimahtava rakkaus saa tekemään hullutuksia ja ottamaan riskejä. Kaikki tai ei mitään. Kirja sanoitti myös hienosti sen tunteen, kun tajuaa että elämä menee ja asioiden on muututtava, jos haluaa elämästään nauttia ja tämän hetkinen asiaintila ei suo sitä nautintoa. Ratkaisu muutoksen suuntaan ei aina ole helppo eivätkä kaikki sitä uskalla tehdä. On helpompaa tyytyä tuttuun, vaikkei siitä mitään suurta tyydytystä saisikaan.

Philippe Claudel - Harmaat sielut

Joskus takakansi antaa ymmärtää enemmän, kuin mitä kansien välissä on. Claudel on voittanut kirjallaan Prix Renaudot palkinnon vuonna 2003. Eipä ole aina lahjahevosta suuhun katsominen. Kirja oli kyllä kirjoitettu taiten ja lyyristähän teksti oli, mutta jotenkin kokemus oli hyvin repaleinen. Ehdin lukea yli kolmanneksen kirjasta, ennen kuin oivalsin esimerkiksi kertojan olevan poliisi. 

Henkilöitä tuli ja meni, moni heistä kuoli ja kuoleman kuvaaminen olikin saanut erityistä huomiota. Kaikki oli kiedottu harmaaseen kuoleman mukanaan tuomaan utuun ja murhamysteerin ratkeaminen venytettiin onnistuneesti viimeiselle sivulle. Silti kirjan tarinasta kokonaisuutena ei oikein tullut selkeää kuvaa. 

Se positiivinen, minkä kirjasta löysin, oli kauniit ja brutaalilla tavalla runolliset lauselmat kuolemasta. Mitä se on, kun se kuolema sipaisee sinua poskesta antamatta lopullista iskua ja jäätävää suudelmaa. Olet vain sivusta katsoja. Matkustaja junassa, jossa ei kuljettajaa ole. 

Ensimmäinen maailmansota jyllää ja sodan varjo kansalaisten yllä on kuvattu elävästi ja varmasti varsin realistisesti. Onnistuin jotenkin samastumaan kirjan hahmoista suuressa linnassa asuvaan yksinäiseen syyttäjään, joka oli jäänyt jotenkin kiinni edesmenneen vaimonsa sydämeen jättämään suruun. En tiedä oliko tämä oivallista luettavaa tuoreelle leskelle...

Jeffrey Eugenides - Middlesex

En ole pitkään aikaan lukenut yhtä moniulotteista ja riemullisen kirjavaa kirjaa. Middlesex on niellyt kolmen sukupolven tarinan, kulttuuriantropologisen katsauksen maahanmuuton näkökulmasta sekä seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta, palasen genetiikkaa sekä rippusen sukulaisten ja rakastavaisten keskistä rakkautta sekä yksilön yksinäisyyttä.

Kirja kuljettaa lukijansa läpi ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkien pienestä kreikkalaisesta kylästä aina Detroitiin ja nykyaikaisen teollistumisen kultaiseen aikaan. Kertojana tarinassa on yksilö, josta tuli erityinen yksilö olosuhteiden ja genetiikan sattumusten summana. Hän sanoittaa isovanhempiensa matkan vanhalta mantereelta uudelle, perheensä synkeimmät luurangot kaapista sekä oman haavoittuvuutensa kahden identiteetin välimaastossa. 

Eugenidesin kerronta on soljuvaa, kuvaavaa ja ihanan letkeää. Kirja tarjoaa lukemista erilaisille lukijoille. Olen lukenut kirjan aiemminkin ehkä noin kymmenen vuotta sitten ja silloin päälimmäisenä jäi mieleen sukupuolisuuden kokeminen, seksuaalisuus ja erilaisuuden asettamat ennakkoluulot kanssaeläjissä. Nyt näin sen laajemman kokonaisuuden, jonka Eugenides on koonnut kirjaan. Tarina pakosta menestyä, jos meinaa kannuksensa ja oikeutensa uudessa kotimaassa ansaita on koskettava ja täynnä dramatiikkaa. Myös syyllisyyden elämän ylle nostama harso on sangen raskas kantaa ja se saa elämän liekin lepattelemaan epävakaana karkottaen nautinnosta sen korkeimman huipun.

Ian McEwan - Makeannälkä

70-luvun alku ja sotien jälkeisen poliittiset mainingit vyöryvät maailmalla. Nainen on vielä vain nainen, vaikka voissa paistaisi ja urakehityksen mahdollisuudet ovat minimaaliset. Nuoren naisen elämä ja urakehitys mullistuvat romanssin jos toisenkin tuodessa kummallisia sivujuonteita elämään. Ehkä unelmissa ei ollut värväys tiedustelupalvelun leipiin, mutta niin pääsi sattumalta käymään ja siitä se kaikki sitten lähti. Tarinassa polveilevat romanssit ja hassunkuriset kommellukset rakkauden pelikentällä, 70-luvun poliittiset asetelmat Englannissa ja muuallakin maailmassa sekä kuvaus englantilaisesta perheestä. (Ja jälleen kerran pieni maininta myös Suomesta sattui silmiin.)

Tarina vaikutti jotenkin ennalta-arvattavalta ja ajattelin ratkaisseeni koko palapelin jo puolessavälin kirjaa, mutta viimeiset sivut todistivat jälleen kerran sen, että tarina on saatettu loppuun vasta, kun viimeinenkin sivu on luettu. Kiitänkin siis kirjailijaa kekseliäisyydestä ja hauskan yllättävästä loppukoukusta! Ei tämä kirja tarinaltaan päätä huimaa, eikä pääse suosikkikirjojen joukkoon, mutta luettavaa teksti oli eikä lukeminen missään vaiheessa tuntunut työläältä. Ehkä tämä on juuri sen tyyppinen kirja, jonka voisi vaikka junamatkalla tai mökkilaiturilla lueskella aikansa kuluksi. Eihän siinä lukemisessa aina niin hurjasti haastetta tarvi ollakaan.

Minusta on jostain syystä aina ollut mukava lukea englantilaista kulttuuria kuvastelevia kirjoja ja tämäkin kirja tarjosi taas siinä mielessä mukavan lukukokemuksen. On ihan hauskaa matkustaa ainakin kirjan sivuilla Lontooseen ja puksutella junalla maaseudulle nummien keskelle, käydä pubissa oluella ja syödä ne fish and chips annokset sanomalehtipaperin mutkasta!

Margaret Atwood - Herran tarhurit

Ihminen valitsee joskus luettavan kirjan kummallisilla perusteilla, takakannella ei aina ole suuremmin merkitystä. Tämä kirja valikoitui käteen vain ja ainoastaan kauniin kansitaiteen takia. Kauniit, harmoniset sävyt ja seesteinen kukintorypäs vaativat minua ottamaan kirjan käteen, enkä sitä voinut enää takaisin hyllyyn työntää.

Jos vain tarinakin olisi ollut kansitaiteen mukaisesti rauhaisa ja harmoninen. Kaikkea muuta. Futuristinen selviytymistarina oli sirpaleinen ja jotenkin repivä. Teksti itsessään oli Atwoodille tyypillistä, helppolukuista ja rullaavaa, mutta ei tämä tarina missään nimessä ollut valmiiksi pureskeltu. Lukija joutui tekemään töitä kootakseen palapelistä toimivan kokonaisuuden ja minun piti lukea kirjaa melkein puoleen väliin, ennen kuin tarina antautui ja sain ison vaihteen päälle lukemisessa. 

Uudet rodut, jalostuneet lajit ja ihmisen kamppailu olemassaolon ja sukupuuton välimaastossa olivat koruton kuvaus siitä, mihin me maailmaamme ajamme. Jostain syystä päässä soi välillä vanha ysärirallatus seksi vie ja taksi tuo... Seksi on ainoa mielihyvänlähde, mikään ei ole enää pyhää. Erilaiset kultit sekoittavat ekologisen elämäntavan ja jumalalliset pohdinnat. Asekeesissa on ratkaisu, vai onko? Aina löytyy joku, joka on valmis kohottamaan itsensä viisaan rooliin ja kokoamaan ympärilleen seurakunnan, lauman lampaita (joskin lampaiden joukossa lienee aina se yksi vastarannan kiiski, musta lammas, susi lampaiden vaatteissa tai jotain muuta välkkyä vertauskuvallista käkkäräkarvaista ja päkäpäistä.)

Kaiken kaikkiaan kirja oli hyvä ja antoisa, ajatuksia herättävä. Kuten aiemminkin Atwoodin kirjoja lukiessani päädyin jossain vaiheessa ajattelemaan, että onhan tämä nyt tämmöinen naisten kirja. Sinällään ajatus on ihan tyhmä, sillä mikä oikeastaan on naisten kirja ja onko naisille suunnattu kirja sitten jotenkin huonompi kuin muut? Stereotypiaan taisin langeta taas! No, jos nyt sitten sanottaisiin vaikka neutraalisti jotenkin siihen suuntaan, että vähemmälläkin romantiikalla pärjää, etenkin jos kirja on raadollinen kuvaus rämästä tulevaisuudesta...