Yksi nuoruusvuosieni ja miksikäs ei myös aikuisten vuosien kirjailijasankareistani tarttui viikatemiestä käsipuolesta ja siirtyi matkaamaan toiseen ulottuvuuteen joitakin aikoja sitten ja tämän jopa hieman yllättävän poistumisen vuoksi tartuin yhteen lempikirjaani tämän herran mittavasta teoskavalkadista. Kuoleman rinnalla noitakolmikko Esme Säävirkku, Gytha Auvomieli ja Magrat Kynslaukka kuuluvat ehdottomasti Pratchettin luomista hahmoista parhaimmistoon. Mitäpä pessimismin ja tiukan rationalismin voimalla jäisi tekemättä? Jälleen kerran tuli todistettua, että mustiin pukeutuvat mummelit johtavat loppujenlopuksi maailmaa...
Kiekkomaailmaan sijoittuvat fantasiaseikkailut sekoittavat sysimustaa huumoria, yhteiskunnallisia kannanottoja kauniisti verhoiltuna magiaan ja toiseen ulottuvuuteen, ripauksen kvanttifysiikkaa ja puhdasta kirjallista magiaa. Vaikka kirjoissa kukkii huumori ja tarinat ovat omalla tavallaan aika kepeitä taustalla on jokseenkin aina jotain syvällisempääkin pohdintaa olemassaolosta, elämän kiertokulusta ja vaikkapa kollektiivisesta muistista.
Hauska sattuma tämän kirjan suhteen oli se, että myös edellisessä lukemassani kirjassa Herran tarhurit käsiteltiin mehiläisten kollektiivista muistia ja hahmottamista, ja niin myöskin Pratchett tarttui mehiläisten kummalliseen minimonarkiaan ja yhteen suureen mieleen, jonka parvi muodostaa. Taustalla pyörii farssi kuninkaallisista häistä ja taiteellisen tieteellisesti tahi tieteellisen taiteellisesti tarinaan punoutuu pohdintaa rinnakkaisten todellisuuksien mahdollisesta olemassaolosta. Jospa jossain toisessa ulottuvuudessa elää joku toinen minä, joka valitsi jossain kohtaa jotain toisin ja elämä muutti kulkuaan valinnan seurauksena..? Ken tietää.
Olen lukenut kyseisen teoksen useita kertoja ja aina se jaksaa hymyilyttää sekä pohdituttaa. En tiedä arvostetaanko Pratchettia juurikaan kaunokirjallisissa piireissä, mutta minut tämä mies on lumonnut siitä saakka, kun olen hänen teoksensa kirjaston hyllyistä bongannut. Hän on luonut aivan oman pienen maailmankaikkeuden omine luonnonlakeineen ja kansoineen sekä historian kaikelle tälle. Luovuutta useampaan potenssiin, sanoisin.
Lopuksi haluaisin vielä todeta, että Pratchett on elävä todiste siitä, ettei muistisairaus ole kaiken loppu ennen kuin loppu on oikeasti läsnä. Mies jaksoi viimeisiin elinvuosiinsa saakka sairaudestaan huolimatta tehdä kirjallista työtä sekä tutkia maailmaa ja lisätä tietoisuutta myös muistisairauksista. Toivottavasti matkanne on avartava Sir Pratchett!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti