Henning Mankell - Nimeltään Tea-Bag

Jesper Humlin, runoilija herran armosta, rämpii keskinkertaisen runoilijuutensa, kimurantin parisuhteen, nyrjähtäneen äiti-poikasuhteen ja taloudellisten vaikeuksien sekä tärähtäneen kustannustoimittajan vaikeuttaman arjen ikeessä, kunnes eräällä ennalta arvaamattomalla hetkellä kohtalo heittää hänen eteensä uuden version maasta, jossa hän asuu. Ruotsin kansankoti on hiljalleen ja jopa salakavalasti muuttunut kansainväliseksi sulatusuuniksi, joka nielee tuhansia ja taas tuhansia ihmiskohtaloita ja tarinoita vailla kertojaa pimeisiin nurkkiin ja salaisiin kellarikerhoihin. 

Mankell punoo kirjassa yhteen tarinan tavallisesta ruotsalaisesta runoilijasta ja miehen elämästä niiden ihmisten raadollisiin tarinoihin, joilla ei ole nimeä eikä kasvoja, joiden kokemukset ovat vain julmia kuiskeita tuulessa. Kirja avaa pienen kurkistuksen kirjailijan arkeen. Kuinka suorituspaineet kasvavat, miten yksilöllisyys on uhattuna jatkuvasti ja uusimpia ideoita on syytä suojella, kuin valtionsalaisuutta, jotta kukaan ei ennättä ensin kirjoittamaan aiheesta. Rinnalla avautuvat maahanmuuttajien syvät haavat ja tarinat siitä, miten monesta syystä ihminen voi paeta ja miten monta tapaa voikaan selvitymiselle olla. 

Mielestäni Mankell syyllistyy aina välillä tiettyyn kritiikin puutteeseen, vaikka tärkeästä asiasta kirjoittaakin. Ihmiset joutuvat pakenemaan kauheuksia ja elämään jatkuvassa pelossa, hävittämään identiteettinsä ja kietoutumaan tarinoihin salatakseen todellisen itsensä, eikä niin pitäisi kenellekään koskaan tapahtua, mutta kirjan maahanmuuttoa käsittelevä kritiikki oli ehkä hieman ponnetonta (mikä kuvastaa toki kirjailijan aatemaailmaa). Ehkä kritiikki olisi kuitenkin osoittanut, että kirjailija on pohtinut maahanmuuton vaikutuksia muistakin näkökulmista, kuin maahanmuuttajan perspektiivistä ja kirja tuntui hieman kapeakatseiselta. Humlin hahmona yritti tuoda esiin lakeja ja asetuksia, mutta minulle jäi lukijana tunne ettei kirjailija yksinkertaisesti edes mielikuvituksen tuotteen avulla voi asiaan suhtautua kielteisesti. 

Kaunista ja arvostettavaa kirjassa kuitenkin on se, että Mankell on antanut äänen niille, jotka eivät sitä muuten saisi kuuluville. Kirja avaa varmasti monen lukijan silmät niille hiljaisille kauhunhetkille, joita kuka tahansa vastaantulija voi sisällään kantaa, ilman, että me tiedämme näistä asioista mitään. 

Pakolaispolitiikka on ja tulee aina olemaankin vedenjakaja ja tulikivenkatkuinen aihe, joka jakaa mielipiteitä kahtaalle. En tässä ala omaa kantaani ruotimaan, sillä koen sen olevan oma  yksityinen asiani, enkä halua ketään puoleen enkä toiseen ajatuksillani saada sen enempiä innostumaan kuin suuttumaankaan. Kyse on kuitenkin monitahoisesta asiasta, joka ei ole ratkaistavissa kyllä- tai ei-nappulaa painamalla, sillä kulttuurit ovat rikkaus, mutta joskus niiden yhteensovittaminen on vaikeaa sillä yhteiskuntarakenteet ja arvomaailma voivat vaihdella paljon jo maantieteellisesti pienellä alueella. Koen kirjan herättäneen ajatuksia, joten voin hyvillä mielin luonnehtia lukukokemusta antoisaksi.