perjantai 3. huhtikuuta 2015

Tove Jansson - Aurinkokaupunki

Löysin jälleen kirpputorilta parilla eurolla omasta mielestäni harvinaisen löydön. En tiedä onko kirja oikeasti niin harvinainen, kuin ajattelin sen olevan, mutta en ole koskaan aiemmin törmännyt Janssonin aikuiselle lukijakunnalle suunnattuun kirjallisuuteen. Toisaalta mielestäni muumitkaan eivät yksioikoisesti ole lastenkirjallisuutta. (Ainakaan Muumipapan urotyöt eivät uponneet minulle 10-vuotiaana, jolloin kirjan lahjaksi sain ja luin sen vasta aikuisiällä loppuun. Olen kuitenkin jo tuon ikäisenä lukenut nuorisokirjallisuuden lisäksi Kingin kauhuklassikoita ja jopa Waltarin Sinuhe egyptiläinen tuli kahlattua läpi ennen yläasteikää.)

Ehkä tämä kirja oli nyt sitä proosaa sitten. En ole koskaan oikein saanut täsmällistä käsitystä siitä, mikä on ehta proosateos, mutta tämä taisi nyt olla sitten se. Ei kirjassa mitään varsinaisen syvällistä juonta ja tarinaa mielestäni ole, mitä voisin jotenkin avata. Kirja enemmänkin avasi vanhuuden sielunmaisemaan ikkunan, josta saattoi kurkistaa siihen hetkeen, kun millään ei enää niin suuresti ole väliä ja elämä on jo antanut sen mitä annettavana on. Seesteinen pikkukaupunki Floridassa on vaipunut uneliaaseen pysähtyneisyyden tilaan ja täyshoitolassa asuvat vanhukset tekevät tilinpäätöstä omien kaapissa asuvien luurankojensa kanssa. Kirjassa vallitsee jopa jonkinlainen odotuksentunnelma. Tuleeko kuolema viimein vai antaisiko elämä vielä yhden viimeisen seikkailun, jonka jaksaisi seikkailla. 

Nuoret rakastavaiset puntaroivat omaa elämäänsä ja arvomaailmaansa peilaten itseään ympärillä ikääntyvien ihmisten kautta. Voisiko vanha ihminen kuitenkin antaa nuorelle jotain muutakin, kuin iänikuisia typeriä ohjenuoria? Voisiko ystävyys vielä tuoda elämään jotain uutta ja antaa myös nuoren elämälle jotain sellaista, mitä siitä vielä puuttuu? Kaunista kirjassa oli täyshoitolan aputyttö, joka arvosti ja rakasti vanhuksia, antoi heille sen arvon, mikä heille kuuluukin.

Kirja tuntui olevan Janssonin tilitystä ja pohdintaa omasta ikääntymisestä. En tiedä osunko pahasti harhaan, jos olin aistivinani jopa pientä pelkoa vanhuutta kohtaan rivien välistä.  Aluksi tuntui, etten saa kirjaa varmaan koskaan luettua loppuun. Tarina tuntui sekavalta ja sivu toisensa jälkeen pompsahteli esiin uusia hahmoja, joihin ei oikein saanut otetta. Kun lopulta henkilöhahmot alkoivat avautua, kirja sai uuden ulottuvuuden eikä sitä halunnut enää laskea kädestään. Kirja oli siinä mielessä kummallinen, että vaikka pidin siitä, en oikein osaa kertoa siitä mitään. Pitänee lukea uudestan joskus tulevaisuudessa. Jospa sitten osaisin sanoa jotain järkevää kansien välissä viriävästä maailmasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti