Sain kälyltäni kyläreissulla käteen kirjan, jota saateltiin lupauksella kyynelehtivästä lopusta. Lupasin tarttua haasteeseen ja yllätyin hieman itsekin siitä miten mukaansa tempaava kirja oli. Ajattelin hieman naureskellen, että tämä on varmaan joku romanttinen hömppäkirja, sillä kustantaja oli Femi suuri naistenkerho.
Kirja oli hyvin lapsekkaasti kirjoitettu ja kertoihan se toki nuoren naisen, oikeastaan vielä lapsen, kamppailusta elämän ja kuoleman välillä, äitiyden raadollisuudesta sairauden kohdatessa ja rakkauden kestävyydestä vaikeina hetkinä. Kun kaikki on vasta alussa, toiveet ovat toteutuneet ja elämään on saapunut kaunis, toivottu lapsi ei kuolemaan johtava sairaus juolahda ensimmäisenä mieleen, kun miettii tuoreen nuoren äidin tulevaisuutta.
Kirja oli testamentti ja kuolevan ihmisen viimeinen sana omasta elämästään sekä viesti lapselle, joka joskus aikuiseksi kasvaa. En tiedä onko kirja tositapahtumiin perustuva, sillä lyhyt googlaus ei suuremmin tietoa antanut, enkä sen syvällisempää tutkimustyötä Kleinin teoksesta jaksanut tehdä. Tärkeämpää oli, että tarina kosketti ja herätti ajatuksia. Olen monesti pohtinut, mitä ihmettä tekisin, jos sairastuisin niin, että joutuisin tyttäreni hyvästelemään liian varhain ja tästä syystä kirjan lukeminen oli välillä tuskaisaa. Lohdullista oli välillä pysähtyä katselemaan vieressä nukkuvaa omaa rakasta ihmisentainta ja olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen elämältä saanut.
Kirja avasi myös näkökulman siihen, kuinka syöpä syö muutakin kuin ihmiskudosta. Se raastaa myös parisuhteen saranoita hitaasti sijoiltaan ja koettelee ihmissuhteita tavoilla, joita ei välttämättä osaa edes kuvitellakaan. Yksi syyllistää, toinen säälii, joku pakenee ja joku on vain siinä läsnä ja rakastaa, vaikka pelkää. Esiin nousi myös se näkökulma, kuinka vaikeaa omaisen voi olla hyväksyä sairaan valinta jättää riuduttavat ja sairaaksi itsessään tekevät hoidot kesken ja elää hieman lyhyempään hieman paremmassa voinnissa, nauttien viimeisistä hetkistä. Itku ei tullut, mutta kirja oli todella koskettava kaikessa naiviudessaan ja lapsekkuudessaan. Ehkäpä se oli sen takia helppo lukea, kaikki aikuismainen jeesusteleva elämän syvien totuuksien pohdinta puuttui ja kirjassa oli läsnä viimeiseen sivuun saakka positiivisuus ja halua tarttua kynsin hampain kiinni kaikkeen kauniiseen, mitä elämä voi tarjota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti