Sain viimein luettua jo kuukausi sitten aloittamani kirjan. Koskaan ennen ei lukeminen ole ollut näin vaikeaa. Jopa kuvan katsominen tekee pahaa, sillä tämä on edesmenneen mieheni viimeiseksi jäänyt valokuva ja tuo taustalla näkyvä maisema on paikka, jossa hän sylissäni tämän maailman jätti. Tuskallista.
Kirjan aihepiiri on Kingille aika erikoinen valinta. Kauhun mestari käsittelee parisuhdeväkivaltaa naisen näkökulmasta. Sivut tulvivat nöyryytystä ja vuosien piinan mukanaan tuomaa pelkoa ja epävarmuutta. Toisaalta pinnan alla kuplii sankaritarina ja voimaannuttava tarinan käänne kupin kaatuessa nurin tempaa lukijan mukaansa. Kirja oli paikkapaikoin kliseinen ja minua hieman häiritsi ylenpalttinen kirosanojen käyttö. Toki se kuuluu aihepiiriin, mutta ehkäpä sitten olen tällä hetkellä niin tunteellisesti herkillä, että huorittelut ja vittuilut tuntuivat pahalta.
Itselleen ominaiseen tapaan King on lisännyt tarinaan myös ripauksen yliluonnollista ja kyllähän se toimi tässäkin kirjassa, kuin junan vessa. Ei valittamista siis. Jäin kuitenkin pohtimaan, antoiko kirjan nimi kuitenkin odottaa vähän liikoja. Vaikka tarinan päähenkilö löytää itsestään voimanaisen ja alkaa taistella päästään kipeää miestään vastaan, ei raivo silti ehkä pääse siihen mittasuhteeseen, kuin olisin odottanut. Melkein salaa toivoin tarinan edetessä pahantekijän muuttuvan jauhelihaksi. Toki paha sai palkkansa, mutta päähenkilön tunnetilojen kuvaus oli mielestäni hieman köykäistä.
Mutta kaikenkaikkiaan tämä kirja oli kesälukemisen aateliaa ja pettämätöntä Kingiä. Kirja on silloin lukemisen arvoinen, kun se herättää tunteita ja tämä kirja teki sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti