Etsin mieheni tiedostoista kuvaa kirjasta. Vastaan tuli tilannekuvasarja miehestä ja tyttärestä. Pitkään olen elellyt autuaan muistamattomana mieheni menehtymisestä. Olen jotenkin tuudittautunut siihen, että hän palaa. Ja siinä hän oli, niin itsensä näköisenä. Itkin pitkään ja hartaasti, itku takoo vieläkin tietään ulos. Muisti aukesi hetkeksi. Vahinko vain, että sieltä tulee niin paljon muutakin kuin pieniä muistoja keskusteluista tai hetkistä. Juttelimme illalla sängyssä tästä kirjasta. Tämä ei ollut suuremmin mieheni mieleen. Tylsä ja mitäänsanomaton kuulemma. Mies oli pettynyt. Nyt kun olen itse saanut luettua tämän ja olen eri mieltä, en voikaan enää herättää jo käytyä keskustelua uuteen vaiheeseen. Itkettää lisää.
Kirja oli kuin kokoelma Kaurismäen lyhytelokuvia jostain 70-luvulta. Pieniä katkelmia ihmisen elämästä, pienestä läpikulkumatkasta täällä. Sama tapahtuma saattaa näyttää eri matkaajan näkökulmasta aivan uudelta. Kuinka pieni hetki saattaa muuttaa ihmisen elämän suunnan aivan eriksi? Helposti. Sen minä taidan tietää paremmin kuin kukaan. Kymmenen minuuttia elämästäni on ajallisesti minimaalinen hetki, mutta siinä ajassa minun identiteettini muuttui, elämäni kääntyi päälaelleen ja jonkun elämä loppui. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Tässä kirjassa oli kyetty vangitsemaan harvoin sanoin se pieni kimaltava hetki, kun kaikella on merkitystä. Ainakin siinä hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti