Missä menee uskottavuuden raja? Se lienee päällimmäinen kysymys, mikä mieleeni jäi tämän kirjan jälkeen. Viihteellistä luettavaa kerrassaan, mutta jossain vaiheessa uskottavuus kärsi jo kolauksen ja komiikkakin (jos kirja nyt oli yleensä koomiseksi tarkoitettu) otti aika pahasti ontuakseen. Tästä kaikesta huolimatta en olisi jättänyt sivuakaan lukematta. Kirjan takakannessa hehkutettiin teosta parhaaksi Irvingin kirjaksi pitkään aikaan, mutta ei tämä ehkä suosikkilistalleni päässyt.
Vahinkolapsi tupsahtaa kummalliseen teatteriperheeseen. Isoisä rakastaa esiintyä, naisena. Lapsukaisen isä on hyvin vaiettu salaisuus. Lapsi kehittyy, kasvaa ja ihastuu tuon tuosta vääriin ihmisiin. Kirjastonhoitajatar, painijakovis koulusta, uusi isäpuoli, naapurin tyttö. Perheestä löytyy jos jonkinmoista erikoista persoonaa ja niin löytyy poikakoulustakin. Yksi jos toinenkin paljastuu joksikin muuksi kuin perus maatiaisheteroksi. Montako homoa yhteen vuosikurssiin voi mahtua?
Kahdeksankymmetäluvun aids-pommi harvoo joukkoja kuin miinat sotatantereella. Kauanhan HIV olikin vain homojen ja muiden kummajaisten sairaus ihmisten mielissä. Yhtä lailla tosin heterot tartuntoja ovat saaneet, niistä vain on vaiettu.
Kirja on puolustuspuhe seksuaaliselle tasa-arvolle, se on selvää, mutta jos jokaisella hahmolla on omat kompleksinsa ja kummallisuutensa, vaiettuja salaisuuksia putkahtelee joka käänteessä, ei voi enää pitää puolustuspuhettakaan kovin uskottavana. Alkaa jopa tuntua siltä, että tällä edellä mainitulla tasa-arvovaatimuksella irvaillaan. Ei kovin hauskaa mielestäni. On toki hienoa, että vaikeita ja kovin kauan tabuna olleita asioita näin reippaasti tuodaan esiin, mutta en nyt henkilökohtaisesti osaa hirmuisesti huumoria repiä siitä, että kaikki ovat homoja. Homottelu on ehkä edelleen läppäilmiö nuorten keskuudessa ja menee vielä jossain määrin vitsistä, mutta päälaelleen käännetty elämä, jossa heterot ovat oikkuja tuntuu kuitenkin aika absurdilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti