J. R. R. Tolkien - Taru sormusten herrasta

 Pitkästä aikaa tartuin tarinaklassikkoon, jonka lukemisesta onkin vierähtänyt yli kymmenen vuotta. Kimmokkeen lukemiseen sain katsottuani Hobitti-trilogian. Nyt tosin toivoisin lukeneeni myös Hobitti-teoksen, sillä tietyt nyanssit kirjassa aukesivat jo pelkästään elokuvien avulla. Paljonko olisi tullut vielä lisää sisältöä, kun olisin lukenut kirjan? Pitänee siis pistää edellä mainittu teos luettavien listaan, joka alkaa lähennellä jo kilometrin mittaa. Päätin lukea kirjan kolmessa osassa, kuten se on alunperin julkaistu (tosin vastoin kirjailijan toivetta). Ehkä tarina jäsentyy paremmin, kun sitä ei ahmi yhtenä pakettina ja lukee välissä jotain muuta. Tarina itsessään on tosin niin mukaansa tempaava, että tulee olemaan vaikeaa pitää sormet erossa kirjasta (välilukemiston lienee syytä olla todella koukuttavaa).

Kirjan lukeminen ontuu tällä hetkellä hieman ihan ulkoisten tekijöiden vuoksi, sillä edes herkullinen ja soljuva tarina ei auta silmiä pysymään auki pitkän työpäivän päätteeksi ja pieni teksti alkaa vilistä auttamatta silmissä vain parin sivun jälkeen. Olen siis edennyt urakassa todella hitaasti, viimeksi taisin lukea kirjan noin viikossa, nyt taivalta sormuksen ritareiden kanssa on taivallettu jo pari viikkoa.

Sormuksen ritarit

Kirjan ensimmäinen osio, Sormuksen ritarit, on ja pysyy lumovoimaisena. Tolkien on tarinankertoja loppuun saakka. Konnun viheriöivä seesteinen rauha tuoksuu pullalle ja mullalle, eikä voi väistyä toivomasta pääsevänsä asumaan omaan pieneen hobitin koloon nauttimaan kiireettömästä, stressivapaasta elämästä. Tarinan ensimmäinen kolmannes ei ole vielä sysisynkeää luettavaa, vaan lukukokemus sävyttyy maisemilla, kauneudella ja seikkailunhalulla. Tuleva uhka ja paha on vasta se synkän syysyön pimein hetki jossain kaukana.

Kuten useimmissa tapauksissa, kirja on parempi paketti, kuin siitä tehty elokuva. Niin nytkin. Elokuvasta puuttui monia kauniita ja tarinan julmaa pohjavirettä selittäviä nyansseja. En lähde hakemaan mitään syvempiä merkityksiä ja rivien väliin piilotettuja kannanottoja ruotimaan, sillä minulle tämä kirja on tarina, matka ja seikkailu, ja haluan nauttia siitä sellaisenaan ylitulkitsematta.

Kirjan runo- ja lauluosuudet tökkäävät edelleen, ne kyllä täydentävät tarinaa ja niissä piilee oma tarinansa, mutta ne eivät vain ole minulle mukavaa luettavaa. Aina tulee houkutus hypätä lorujen ohi, sillä ne tuntuvat jotenkin kömpelöiltä ja keskeyttävät vauhdilla rullaavan tarinan. Ehkä kirjailija ei kuitenkaan ole omimmalla alueellaan runoillessaan lauluja ja tarinoidessaan runomitassa. 

Trilogian ensimmäisessä osassa kulminoituvat selkeimmin ystävyys ja luottamus, rohkeus ottaa askel tuntemattomaan. Kuten tarinoissa yleensäkin, urheus on läsnä ja ahneus esittäytyy monimuotoisena, mutta välttämättömänä vieraana. Hahmot ovat jollain tapaa aika klassisia fantasian hahmoja. Kääpiöt, haltiat, velhot ja kuninkaalliset ihmiskansat saavat tosin rinnalleen jotain uutta, puolituisten sympaattisen joukkion. Jotain kaunista kirjaan tuo myös ikiaikaisten olentojen esiintyminen, joiden olemassa olon voi jossain määrin ihan oikeastikin tuntea samoillessaan pitkään koskemattomana olleessa metsässä tai lipuessaan veneessä hiljalleen pitkin järvenselkää.

Kaksi tornia

Kaksi tornia pitää sisällään kirjan puuduttavan lukukokemukset.  Tasangolle ja vaeltamiselle ei tahdo tulla loppua ja laiskanpulskealla lukijalla hikeä pukkaa pelkästään mielikuva koko päivän kestävästä juoksu-urakasta keskellä ei mitään. Kaipa nämä paikasta toiseen uupumatta juoksemiset ovat omiaan kohottamaan sankarihahmojen statusta, mutta toisaalta taas tulee pieni uskottavuusongelmakin taka-alalle kuiskimaan, kun hahmot ovat kuitenkin rakentuneet muutoin aika inhimillisistä aineksista. Minulle tökkää ainakin ihmisten edustajan väsymätön juokseminen ja taistelu nukkumatta, syömättä ja juomatta, olipa sitten sankari kuinka suuri hyvänsä...

Vaikka tässä osassa on tylsistyttäviä hetkiä, on siinä myös ihastuttavia uusia hahmoja, kuten metsän vanhimmat vartijat, entit. Niissä on jotain alkukantaista, mutta silti sympaattista. Jälleen keskiössä ovat ihan selkeät teemat, ystävyys, luottamus, petos ja odottamattomat voimavarat. Kirjan tapahtumat vyöryvät vauhdilla eteenpäin, pimeys tuntuu hiipivän myös lukijan ympärille pahan tiivistyessä tarinassa mustaksi sumuksi. Välillä toivoo jo valoisampiakin osasia tarinaan ilmestyväksi, sillä stressi tuntuu jotenkin tarttuvan kirjan sivuilta.

Kuninkaan paluu

Lopun aika on alkanut ja tunnelmat ovat synkät ja epätoivoiset, sankaruuskin on katoava luonnonvara, mutta urheita löytyy vielä yllättävistä paikoista. Myrkyisät taistelut ja vaikeat päätökset seuraavat toistaan. Suuret ennakkoasetelmat ja loppuhuipennuksen rakentelu ovat vailla vertaansa, mutta lopun herkkupala jää jokseenkin köykäiseksi siihen nähden, että seikkailua ehdittiin pohjustaa ja rakentaa 700 sivun verran. En muistanutkaan, että kohokas lätsähti uunista otettaessa. Mieleen oli jäänyt elokuvaversion vauhdikkaammat sankariteot sekä rytinä ja pauke.

Melodramaattiset kuninkaan ja sankarein ylistykset ovat hieman puuduttavaa luettavaa, varsinkin kun lukukokemusta voi kaiken kaikkiaan luonnehtia sangen eeppiseksi. Jälleen kerran huomasin viimeisien kymmenien sivujen kuluessa laskevani sivuja, jotta saan urakan päätökseen ja pääsen kirjasta eroon. Joskus pitkä kirja on vain hieman liian pitkä. Totta on, että tarina on taitavasti koottu ja maailmat on luotu suurta mielikuvitusta käyttäen, mutta kirjan olisi varmaan saanut paketoitua toimivammaksi kokonaisuudeksi parisataa sivua kompaktimpaan pakettiinkin. Tulen varmaan lukemaan tarinan vielä uudemman kerrankin, mutta ehkä on hyvä antaa taas vuosikymmenen tai parin kulua välissä. Jospa saan taas uuden näkökulman kaikkeen kirjassa tapahtuvaan.

Ensimmäisellä lukukerralla pintaan nousivat seikkailut ja toiminnan tiimellys, mutta nyt päällimmäisenä nousivat enemmänkin ystävyys, pahan monet kasvot sekä sinnikkyys. Kirja ei missään nimessä ole huono, vaikka se välillä uuvuttaakin lukijansa, mutta mielestäni tarina muuttuu kömpelöksi silloin, kun sivuja täyttää sankartöiden suitsutus ja mahtipontiset ylimystarinoiden alut, jotka ovat eivät tuo ainakaan kevennystä lukijan urakkaan.

Kaiken kaikkiaan sain tuhraantumaan aikaa neljä viikkoa lukiessani kirjaa ja lukeminen kulki vauhdikkaasti vain seikkailuntäyteisten lukujen parissa. Kaikki muu tarinassa osoittautui työlääksi lukea, mutta sisukkaana lukijana selätin vaikeudet ja pääsin kunniakkaasti loppuun!