Robert Galbraith - Silkkiäistoukka

Joitakin kirjoja kohtaan ilmassa leijuu hienoinen ennakko-odotus laadusta. Olen lukenut Harry Potter-kirjat lukemattomia kertoja, koska tarina vain nappaa mukaansa ja heittää kyydistä kotiportaille viimeisellä sivulla. Robert Galbraith aliaksen takaa löytyy sama kirjailija J.K. Rowling. Jännityksellä ja innolla odotin tarinan kehittymistä suuriinkin mittoihin.

Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen olin ymmälläni. Tarina polki jotenkin sekavana möykkynä ei kenenkään maalla. Dekkarien etsivähahmot lienevät aika stereotyyppisiä enkä voinut Cormoran Strikeä olla jostain syystä vertaamatta Lee Childin luomaan Jack Reacher hahmoon. Hieman liikaa miehistä tuntui löytyvän yhtäläisyyksiä, tosin toinen tarpoo jenkeissä omia polkujaan, toinen kortteeraa Lontoossa omassa toimistossaan. 

Vasta puolenvälin jälkeen kirjailijan kummallista kuolemaa ratkova etsivä ottaa jonkinlaisen sankariloikan ja herättää lukijan mielenkiinnon. Tarina alkaa hitaasti mutta varmasti edetä ja houkutella mukaan tekemään päätelmiä ja etsimään ratkaisevaa vihjettä syyllisestä. Sanottakoon kirjailijan kunniaksi se, että en arvannut tekijää ja jännitys säilyi loppuun saakka. Muuten en nyt ehkä yhtyisi kannen "Ahmittavan hyvä"-tekstiin. Keskivertodekkari, muuta en nyt osaa oikeastaan tästä teoksesta sanoa. Petyin ehkä jonkinverran odotuksiini nähden, koska Harry Potterit ovat aina saaneet minut jotenkin kokemaan lapsellista innostusta ja herättäneet mielikuvituksen sopukoista jos jonkinmoisia mörriäisiä eloon.

Margaret Atwood - Nimeltään Grace

Murha. Ikiaikainen mysteerejä ympärilleen pilvien tavalla keräävä tapahtuma, jonka oikean kulun tietää pohjamutiaan myöten vain ja ainoastaan tekijä itse. Atwood punoo kirjassaan tositapahtumia ja fiktiota paksuksi ja tuuheaksi palmikoksi, josta ei oikeastaan voi erottaa puhtaasti, mikä on kirjailijan omaa päätelmää ja rakennelmaa, mikä puolestaan täyttä totta. 

Grace Marks, nuori piikatyttö istuu vankilassa syytettynä murhasta. Tekikö hän tuon veriteon? Kirja tarjoaa yhden näkökulman asiaan, vastaamatta silti kysymykseen. Atwood antaa neiti Marksille äänen ja mahdollisuuden kertoa tarinansa. Grace ei kuitenkaan vastaa täydellisesti kysymykseen oletko syytön. 

Olen lukenut kirjan aiemminkin ja hyvin se kesti uusiksi lukemisen. Gracen kertoessaan tarinaansa avautuu lukijalle realistisentuntuinen näkymä 1800-luvun paremman väen sekä palkollisten elämään Kanadassa. Kirjan lukee mielellään, eikä mielenkiinto pääse lopahtamaan missään vaiheessa, vaikka sivuja on rutkasti. Atwood on kieltämättä aika taitava luomaan mielikuvia, jotka voisivat olla aivan totta. Henkilöhahmot ovat sopivasti liioiteltuja, jotta ne jaksavat herättää mielikuvituksen lentoon ja kiinnostus heidän vaiheitaan kohtaan kestää kirjan loppuun saakka. Tämä on yksi parhaista Atwoodin kirjoista, mitä olen lukenut.

Joyce Carole Oates - Kosto: Rakkaustarina

Pienessä paketissa painavaa asiaa. Trauman läpieläneenä ihmisenä samastuin luita ja ytimiä myöten Oatesin traumaattisten hetkien jälkilöylyn kuvaukseen. Teki fyysisesti pahaa. Kaikki minun kokemani kauheus oli niillä sivuilla erilaisessa tarinassa. Minä koin sattuman tuottamaa väkivaltaa, joka maksoi puolisoni hengen ja melkein omanikin. Tunsin kaiken sivuilla tanssineen jälkipuheen selkäni takana. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen mutkien kautta kuullut olevani huono ihminen tai jotenkin syypää mieheni kuolemaan johtaneeseen onnettomuuteen. Ehkä en vain tarpeeksi sittenkään yrittänyt pelastaa ja kannan nyt sitten huonon lesken viittaa. Samoin koeteltiin kirjan uhria. Ehkäpä se ihmispolo vain ansaitsi kohtalonsa olemalla sellainen kuin oli. Itsepä kerjäsi tapahtunutta. 

Oates kirjoittaa tarinaa useasta näkökulmasta, mikä tekee kaikesta hämmentävän todellisen tuntuista. Välillä kertoja kertoo aikuiseksi kasvaneelle uhrille, mitä tapahtui, mitä hän koki ja miten hän reagoi, välillä kertoja kertoo vain tapahtuneesta. Lähtökohta on kuitenkin ihmisen raadollisuus ja peto, joka joskus valtaa ihmisen. Myös jokin kummallinen rakkaus, joka saa ihmisen ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ajaa samaisen pedon eri motiivilla ulos. Tuoreena leskenä pystyn samastumaan erittäin hyvin kohtaamisen vaikeuteen, mikä valtaa ihmiset, kun jotain pahaa, selittämätöntä ja odottamatonta tapahtuu. Kukaan ei kykene katsomaan silmiin. Olet aivan yksin tragediasi kanssa. 

Käsittämisen vaikeus tuo esiin ihmisistä pahansuopuuden ja halun selittää asiat helpoimman kautta, ts eihän tämä oikeasti edes tapahtunut. Tämä kaikki on vain huomionhakuisen ihmisen sepitettä. Ihmiset kykenevät jopa uskottelemaan itselleen, että nainen on ansainnut tulla raiskatuksi ja melkein tapetuksi, tai siis oikeastaanhan tilanne ei ollut edes raiskaus. Onneksi en ole ikinä itse kokenut moista fyysistä väkivallantekoa, mutta tiedän kyllä miltä tuntuu, kun minun totuuteni ei ole kenellekään muulle yhtä totta.

Vaikuttava kirja...

Paul Auster - Leviatan

Yhden ihmisen tarina plus toisen ihmisen tarina muodostaa polkuverkoston elämän takakujilla, yhtymäkohtia löytyy sieltä, mistä niitä vähiten odottaisi löytävänsä ja lopussa odottaa siunattu hulluus. Kaksi miestä, kaksi elämää, kaksi täydellisen erilaista loppua. Kirja sukeltaa ihmissuhdeverkostojen syövereihin, karikkoihin ja kompastuskiviin. Ihmisluonteen myrkyllisiin puoliin. Mitä tapahtuu, kun putoaa kirjaimellisesti? Kun elämä kirkastuu pudotuksen aikana ja lopullinen oivallus on aiemman elämän täydellisestä teennäisyydestä. Pohjamutien seasta kirkastuu lopulta tavoite, joka lienee kaikille muille täydellinen utopia, paitsi miehelle itselleen.

Toinen mies rämpii elämässään, käyttää kantapäitään useaan otteeseen oppimisen polulla. Lopputuloksena on jotain täysin päinvastaista. Tasapaino, harmonia ja oivallus omista kyvyistä ja tavoitteista. Mutta tarinathan solmiutuvat yhteen ja lopulta niistä muodostuu myös pienoinen murhamysteeri. Mitäpä seikkailu olisi ilman rosvo ja poliisi leikkiä.

Austen kirjoittaa mielestäni jotenkin hieman rikkonaisesti ja välillä piti keskittyä vähän liikaakin lukemiseen, jotta pystyin jäsentämään tarinan päässäni kokonaisuudeksi. En ole aiemmin lukenut Austeria, mutta tämä nyt ei teoksena minua vakuuttanut. Ehkä annan kirjailijalle kuitenkin vielä mahdollisuuden ja luen muutaman muunkin kirjan, ennen kuin päätän, pidänkö miehen tyylistä vai en. Idea kirjassa oli kyllä ihan hauska, mutta jotain jäi silti puuttumaan. En vain päässyt tunnelmaan mukaan.

Stephen King - Tervetuloa Joylandiin

Lomalukemista! Loistavaa. King on pettämätön tarinaniskijä. Tämä kirja edustaa pehmeämpää, nostalgisempaa Kingiä. Tulee mieleen jollain tavalla Stand by me -elokuva. Kerronta on niin rikasta, että kaiken voi nähdä oman mielen pienessä leffateatterissa 70-luvun kaitafilmille kuvattuna, hieman rakeisena ja kellertäväksi haalistuneena, niin todellisena. 

Kirjassa on toki kirjailijalle ominaisesti myös rahtu yliluonnollista, mutta pääosassa on tarina pojasta, kesästä, huvista ja luurangoista kummitustalon kaapissa. Joskus se kaikki pitää ahmia kerralla ja luin kirjan päivässä. Eihän tätä voinut keskenkään jättää! Kuinka saatoinkaan palata omiin teiniangstpäiviin ja astua tuon kesätyöhön hakevan pojan housuihin. Sinällään hauska sattuma, kun kirjassa puhutaan tivolilaisista ja tivolielämästä ja olen joskus nuoruudessani kulkenut tivolissa työskenneelleen poikaystäväni mukana tivolikiertueella, ja todentotta, se on ihan oma omituinen maailma, jolla on oma kieli. Tämä jotenkin lisäsi minun kohdallani nostalgiafaktorin huippuunsa.

John Irving - Minä olen monta

Missä menee uskottavuuden raja? Se lienee päällimmäinen kysymys, mikä mieleeni jäi tämän kirjan jälkeen. Viihteellistä luettavaa kerrassaan, mutta jossain vaiheessa uskottavuus kärsi jo kolauksen ja komiikkakin (jos kirja nyt oli yleensä koomiseksi tarkoitettu) otti aika pahasti ontuakseen. Tästä kaikesta huolimatta en olisi jättänyt sivuakaan lukematta. Kirjan takakannessa hehkutettiin teosta parhaaksi Irvingin kirjaksi pitkään aikaan, mutta ei tämä ehkä suosikkilistalleni päässyt.

Vahinkolapsi tupsahtaa kummalliseen teatteriperheeseen. Isoisä rakastaa esiintyä, naisena. Lapsukaisen isä on hyvin vaiettu salaisuus. Lapsi kehittyy, kasvaa ja ihastuu tuon tuosta vääriin ihmisiin. Kirjastonhoitajatar, painijakovis koulusta, uusi isäpuoli, naapurin tyttö. Perheestä löytyy jos jonkinmoista erikoista persoonaa ja niin löytyy poikakoulustakin. Yksi jos toinenkin paljastuu joksikin muuksi kuin perus maatiaisheteroksi. Montako homoa yhteen vuosikurssiin voi mahtua?

Kahdeksankymmetäluvun aids-pommi harvoo joukkoja kuin miinat sotatantereella. Kauanhan HIV olikin vain homojen ja muiden kummajaisten sairaus ihmisten mielissä. Yhtä lailla tosin heterot tartuntoja ovat saaneet, niistä vain on vaiettu. 

Kirja on puolustuspuhe seksuaaliselle tasa-arvolle, se on selvää, mutta jos jokaisella hahmolla on omat kompleksinsa ja kummallisuutensa, vaiettuja salaisuuksia putkahtelee joka käänteessä, ei voi enää pitää puolustuspuhettakaan kovin uskottavana. Alkaa jopa tuntua siltä, että tällä edellä mainitulla tasa-arvovaatimuksella irvaillaan. Ei kovin hauskaa mielestäni. On toki hienoa, että vaikeita ja kovin kauan tabuna olleita asioita näin reippaasti tuodaan esiin, mutta en nyt henkilökohtaisesti osaa hirmuisesti huumoria repiä siitä, että kaikki ovat homoja. Homottelu on ehkä edelleen läppäilmiö nuorten keskuudessa ja menee vielä jossain määrin vitsistä, mutta päälaelleen käännetty elämä, jossa heterot ovat oikkuja tuntuu kuitenkin aika absurdilta. 

Jälkikirjoitus: Shakespearella oli munaa! (Jos et ymmärtänyt vitsiä, lue edellä esitelty kirja!)

Keltin uni - Mario Vargas Llosa

Mitä tapahtuu, kun kaunistelematon unelma paljastuu kauheimmaksi erheeksi? Ja oliko erhe sittenkään erhe, oliko se sittenkin liikkeelle sysäävä voima, jonka tuloksia aikalainen sukupolvi ei päässyt koskaan näkemään? Tämän tarinan pohjalla piilee totuus ja oikea persoona.

Vankilassa on aikaa pohtia elämäänsä ja olemistaan. Näin teki myös Roger Casement. Mies muiden muutamien joukossa, jotka saivat liikkeelle Irlannin verisen napanuoran katkaisun sekä naapurisaaren kuningashuoneesta sekä vuosikymmeniä kestäneen sisäisen taistelun kirkkokuntien välillä. Tämä kirja pursuu aatetta, moraalia ja ihanteita.

Uljas hyveellisyyden viitta hulmuten siirtomaavallat nöyryyttävä ja riistävät alusmaitaan. Ihmiset ovat eläimiä (niin riistäjät kuin riistettävätkin eläintermin eri merkityksissä). Me tuomme hyvää, vaurautta, oikeaa uskoa ja sivistystä sinne missä ihminen elää vielä kuin apina. Kuulostaako tutulta? Näitä tarinoita ihmiskunnan historia on pullollaan. Nuori idealisti haluaa pelastaa kansakuntia tältä hulppealta näytelmältä. Diplomaattina hän pääsee ongelmien ytimeen ja kirjoittaa sivistysvaltioita kuohuttavia tiedonantoja häpeilemättömästä väkivallasta ja epäinhimillisyydestä, mitä teollisuusimperiumit harjoittavat Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Yhden miehen sota pahuutta vastaan tuntuu välillä taistelulta tuulimyllyjä vastaan.

Pahuuden näkeminen ja kokeminen herättää uteliaisuuden omia irlantilaisia sukujuuria kohtaan ja hiljalleen sisimmässä herää palo vapauttaa myös oma kansakunta kruunun ikeen alta. Suuren koneiston voittaminen vaatii uhrauksia, jopa uskollisimmilta tuntuneet ystävät katoavat syyllä tai toisella puolueettomaan massaan. Myös homoseksuaalisuus 1900-luvun alussa saa nuoren miehen elämän mutkistumaan entisestään. Lopulta jäin miettimään, onko riistoa vastaan taistelevan miehen alistuttava itsekin riistämään maksaessaan seksistä nuorukaisille, jotka keinoja kaihtamatta yrittävät saada kaduilta elantonsa?

Eipä tiennyt Roger Casement hirteen joutuessaan olleensa sysäämässä liikkeelle Irlannin veristä napanuoran katkaisua isäntämaasta ja samalla sytyttäneensä omalta osaltaan myös sisällissodan alkukipinöitä. Ja tuo kipinä on värjännyt Dublinin (ja Irlannin) katuja vereen näille vuosikymmenille saakka.

Synkeä tarina, jonka taustat ovat hyveelliset. Ihminen on ihmiselle susi.

Henning Mankell - Askeleen jäljessä

Onnellisia ihmisiä, inhottavaa. Tavallisia ihmisiä, mielenkiintoista. Ovatko he sittenkään niin tavallisia. Ystad kuohuu, kun konkaripoliisi saa surmansa epätavallisissa olosuhteissa. Nuoria katoaa jäljettömiin, ainoat johtolangat olinpaikoista toimittaa posti. Kuka on tämä kaiken takana? Tunnetko lähimmäisesi niin hyvin kuin ajattelit tuntevasi?

Ikä kolkuttaa Kurt Wallanderin ovelle. Tuo tullessaan kohonneen verenpaineen ja orastavan diabeteksen. Onko jotain jäänyt vuosien varrella tekemättä? Työt ovat vieneet kaiken huomion ja keho rapistuu. Miten kantaa tämä huoli samalla kun yrittää selvittää kollegan kuolemaan johtanutta palapeliä. 

Luen harvoin dekkareita, ne eivät vaan jotenkin istu minun lukutottumuksiini. Pidän kuitenkin todella paljon Mankellin tavasta kirjoittaa ja tämäkin dekkari on myös tarina ikääntymisestä ja pelosta vanhenevaa mieltä ja kehoa kohtaan. Välillä unohtaa lukevansa rikoksesta ja väkivallasta, kun lähtee seuraamaan huolestuneita ajatuskulkuja, joita Wallander mielessään haroo. 

Kirjassa pohditaan myös identiteetin merkitystä ihmiselle. Miten paljon vahinkoa voikaan sisimpään tuottaa jatkuva aliarviointi ja todellisen identiteetin piilottelu, kieltäminen ja halventaminen. Onko ihminen kokonainen, jos ei voi julkisesti olla sellainen kuin kokee olevansa?

Lee Child - Painostaja

Olen näiden äijäkirjojen kanssa hieman vieraalla maalla. Ei toiminnassa ole mitään pahaa, mutta on vaikeaa virittyä samalle aaltopituudelle kirjan kanssa. En vain saa riittävästi lukiessani toiminta/dekkaripläjäystä, johon tämäkin kirja lukeutuu. Jokin tietty haaste mielikuvitukselle puuttuu, kun kaikki on kerrottu niin kovin tarkoin. Kyllähän toki tällaisella kirjallisuudella saa heitettyä aivot narikkaan aivan täydellisesti.

Haastavaa kertoa tai arvioida oikeastaan mitenkään lukukokemusta, kun kirja oli vain rentoutumisen keino ja tapa paeta hetkeksi omia ajatuksia. Haastavampi kirja olisi todennäköisesti mennyt verkkokalvoilta suoraan mappi ööhön. Tämmöiseen kirjaan ei vaadita niin suurta keskittymisen hetkeä. Jos pari sivua menee harakoille, ei juoni ehdi kärsiä niin paljon osumaa, että pitäisi lukea edellinen luku uusiksi. 

Silkkaa ajankulua. En oikein muuta osaa sanoa. Pahoittelen, jos joku Child-fani tästä pahoittaa mielensä. Ei vain ole minun palani kakkua tämä kirjallisuuden osa.

Norman Mailer - Adolfin linna

Tiedätkö sen tunteen, kun joku kirja huutelee sinulle hyllystä LUE MINUT! Minulla on tapana kierrellä kirppareita ja etsiä kirjoja, joille tarjota uusi koti ja mahdollisuus olla muutakin kuin kierrätyspaperia. Ehdin käydä useampaan otteeseen eräällä kirpparilla ja tämä kirja nappasi aina huomioni sieltä hyllystä. Pyörittelin sitä kädessäni ja laitoin aina takaisin. Joka kerta jokin jäi hieman vaivaamaan mieltä ja perustelin aina ostopäätöksen lykkäämistä sillä, että ei minua kiinnosta lukea Hitlerin lapsuusvuosista. Lopulta kirja voitti ja minun oli pakko ostaa se. 

Onneksi ostin. Arki on riepotellut ja lukeminen on ollut hidasta, ja sekös vasta harmittaa, kun käsissä on teos, jota ei malttaisi laskea pois ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu loppuun. 

Kirjassa tosi ja fantasiankaltainen fiktio paiskaavat kättäpäivää ja kulkevat loistavana parivaljakkona saumatonta yhteistyötä tehden viimeiselle sivulle saakka. Kirjaa kertoo ylemmän luokan paholainen, joka on saanut tehtäväkseen valjastaa nuori Adolf oikeille urille elämässään, jotta Maestro voi sitten aikanaan kerätä kypsän hedelmän. Mailer maalailee tämän paholaisen suulla riettaan ja rikkaan sukurutsaisen historian, jonka loppu tuotteena on yksi maailman kompleksisimmista, julmimmista ja epäselvimmistä henkilöhahmoista. Adolf Hitler. 

Kirja on koukuttavaa tykitystä heti ensimmäisestä luvusta saakka. Tarina on niin elävästi kerrottu, että se pakottaa mielikuvituksen kuvittamaan jokaisen sivun ja lukeminen on loppujen lopuksi mielen tuottamaa elokuvaa. Harvoin suosittelen lämpimästi, mutta jos joskus sen teen niin nyt. En ole ennen lukenut Maileria ja tämä oli niin positiivinen yllätys, että tulen lukemaan toistekin miehen teoksia.

Toni Morrison - Jazz

Kun kirjasta on paljon sanottavaa, ei tiedä mistä aloittaisi. Lähdenkin siis liikkeelle siitä itseäni lähinnä olevasta vaihtoehdosta, minusta. Olen lukenut aiemminkin Morrisonin kirjoja ja ajattelin joka kerralla, että ehkä valitsin vain jotenkin monimutkaisen kirjan, johon ei sisään pääse heti ja lukeminen kaipaa lukijan harjaannuttamista tekstiin. Näin kävi nytkin. Ensimmäiset 20 sivua oli yhtä tuskien taivalta, en saanut kiinni mistään. Tarinasta, sanoista, henkilöistä tai ympäristöstä. Luin vain sekalaisia sanoja perätysten. 

Yhden illan kivireen vetämisen jälkeen teksti alkoi rakentua hiljalleen avaamiskypsäksi. Vaikka tarina sijoittuu 20-luvulle, tuntui jotenkin ihan luontevalta sijoittaa se myös nykyaikaan. Edelleenkin ennakkoluulot sekä jakautuminen kansakuntien ja etnisentaustan mukaan on osa elämää yhteiskunnassa kuin yhteiskunnassa. 

Orjuus on väistynyt viimein ja musta väestö voi luoda itselleen tulevaisuuden; valkoisen väestön ehdoilla. Onko orjuus sittenkään kadonnut mihinkään? Aiempien sukupolvien haavat ovat haavoittaneet myös nyt elämäänsä eteen päin raivaavaa sukupolvea, saaden aikaan piiloissa kytevää hulluutta, tarvetta uusiutua, olla jotain parempaa. Näiden haavojen lopputuloksena on henkirikos, joka on ehkä kuitenkin samalla ylpeyden aikaan saama itsemurha. (Tätä ajatusketjua on hyvin hankala pukea sanoiksi. Voiko joku surmata toisen, jos se toinen kieltäytyy pelastamisesta? Onko kyseessä silloin surma vai itsetuho?)

Puuvillapelloilta tie käy suureen kaupunkiin ja mikä paremmin piilottaa yksilön haavoittuvuuden, kuin suuri kaupunki. Olet kaikkien näkyvillä, mutta näkeekö kukaan siltikään? Se minkä toivot piilottavasi katseilta tarttuu tuhansille verkkokalvoille. 

Morrisonin kirja oli makuuni, jälleen kerran, liian monisanainen ja kaunopuheinen, mutta tarina itsessään oli kaikessa koruttomuudessaan kaunis. Rujo, mutta lopulta kaunis. Se hetki, kun ruven alta paljastuu taas eheytyvä iho. 

J. K. Rowling - Harry Potter ja Feeniksin kilta

Rajun flunssan jyllätessä on mukava ottaa käteen jotain kevyempää luettavaa. Tunnustaudun täysin Harry Potter-faniksi. Olen lukenut koko kirjasarjan useita kertoja, ja aina se jaksaa jotenkin ruokkia lapsellista mielikuvitusrikasta puolta minussa. En ole aiemmin lukenut suomennoksia kolmesta viimeisestä kirjasta, vaan olen lukenut ne alkuperäiskielellä. Kirpparilta sattui sitten löytymään nämä sarjan tuoreimmat kirjat parilla eurolla, niin tartuin tilaisuuteen.

Feeniksin kilta on jostain syystä ollut pitkään lempikirjani tästä sarjasta ja sitä se on edelleen. Kirja on edeltäjiään kypsempi. Lapset alkavat kasvaa ja mukaan hiipii rehtiä teiniangstia, suuria tunteita ja kapinahenkeä. Kirjassa on jokseenkin synkeä pohjavire ja pahuus alkaa olla oikeaa pahuutta, eikä lapsellisia mörköjä ja pööpöttimiä. 

Kirjasta voisi tietysti etsiä kaikenlaisia viittauksia oikeaan elämään ja yhteiskuntaan. Kritiikkiä ja ilmiöitä, mutta en halua lähteä sille tielle. Haluan pitää nuorten kirjallisuuden kuitenkin enemmänkin seikkailuna ja nuorison tunnemaailman ja elämän sekä ilmiöiden tulkintana. Suuria piilomerkityksiähän näille kirjoille on esitelty mediassa ja salaliittoteorioita olisi helppoa alkaa suoltamaan lukemansa perusteella. Tyydyn kuitenkin lannoittamaan ja kastelemaan mielikuvitustani kukkeampaan kuntoon.

Åke Edwardson - Läpikulkumatka

Etsin mieheni tiedostoista kuvaa kirjasta. Vastaan tuli tilannekuvasarja miehestä ja tyttärestä. Pitkään olen elellyt autuaan muistamattomana mieheni menehtymisestä. Olen jotenkin tuudittautunut siihen, että hän palaa. Ja siinä hän oli, niin itsensä näköisenä. Itkin pitkään ja hartaasti, itku takoo vieläkin tietään ulos. Muisti aukesi hetkeksi. Vahinko vain, että sieltä tulee niin paljon muutakin kuin pieniä muistoja keskusteluista tai hetkistä. Juttelimme illalla sängyssä tästä kirjasta. Tämä ei ollut suuremmin mieheni mieleen. Tylsä ja mitäänsanomaton kuulemma. Mies oli pettynyt. Nyt kun olen itse saanut luettua tämän ja olen eri mieltä, en voikaan enää herättää jo käytyä keskustelua uuteen vaiheeseen. Itkettää lisää.

Kirja oli kuin kokoelma Kaurismäen lyhytelokuvia jostain 70-luvulta. Pieniä katkelmia ihmisen elämästä, pienestä läpikulkumatkasta täällä. Sama tapahtuma saattaa näyttää eri matkaajan näkökulmasta aivan uudelta. Kuinka pieni hetki saattaa muuttaa ihmisen elämän suunnan aivan eriksi? Helposti. Sen minä taidan tietää paremmin kuin kukaan. Kymmenen minuuttia elämästäni on ajallisesti minimaalinen hetki, mutta siinä ajassa minun identiteettini muuttui, elämäni kääntyi päälaelleen ja jonkun elämä loppui. Mikään ei ole enää niin kuin ennen. Tässä kirjassa oli kyetty vangitsemaan harvoin sanoin se pieni kimaltava hetki, kun kaikella on merkitystä. Ainakin siinä hetkessä. 

Sofi Oksanen - Norma

Kesä on jo kaukana, kukaan ei pyytäisi minua jäämään... Tämä lause jostain syystä nousee sanaisesta arkusta, kun mietin kirjaa. Kukaan ei voi liennyttää tuskaa ja epätietoisuutta. Hiukset kietoutuvat ympärille aivan kuten kaikki ne valheet ja petokset punoutuvat verkkona ympärille. Eikä ole ketään. Kuka tämän jakaisi.

Norma on erilainen nainen, joka elää oman pienen salaisuutensa varjossa. Tuo salaisuus määrittelee Norman. Ympärillä tapahtuu kaikkea sitä, mihin ei oikeastaan ole edes järkevää vastausta, enemmänkin vain hulluutta, epäluuloa, petoksia ja vastapetoksia, eläimiä ihmisten vaatteissa. Runollista, raadollista ja jotenkin vain niin Sofi Oksasta.

Tällä kertaa Oksanen on tarttunut ihmiskaupan rumimpaan muotoon, kohdunvuokraukseen ja lasten kauppaamiseen äitien ohella. Julmaa ja koskettavaa. Kirjan skitsofreenisen sävyn saavat tarinat sekoittavat toden ja tarun. Tulee olo, ettei ihan saa punaisesta langasta aina kiinni. Aiheet ovat niin kovin konkreettisia ja tosia, että fantasiankaltaiseen lentoon on vaikea tarttua semmoisena kuin se tarjotaan. Silti kirjaa ei voi laskea käsistään. Jospa vielä yhden salakähmäisen tupakankatkuisen luvun lukisi. Sitten se kaikki vain loppuu. Viimeinen piste. Ihmetys. Tässäkö tämä nyt oli, eikö enää yhtään lisää?

Ihana huomata kuika Oksanen on kypsynyt kirjailijana ja alkuaikojen teiniangst on mennyttä lopullisesti (toivon). Vaikka Puhdistus sai aikanaan paljon suitsutusta ja palkintoja, pidin tästä kirjasta monin verroin enemmän. Tässä oli jotain niin puhdasta vereslihan makuista runollisuutta ja ihmisen eksymistä omaan pieneen elämäänsä. Kehräisin jos olisin kissa!

Terry Pratchett - Elävää musiikkia

Tässä viimeisten viikkojen aikana on taivaan portteja kolkutellut pari musiikin dinosaurusta Lemmy Kilmister ja David Bowie. Jotenkin tuntui loogistelta lukea jotain kivikovaan musiikkiin liittyvää. Tässä kirjassa myös kuolema ja kuolemattomuus lyövät kättäpäivää. Oivallinen valinta kunnioittaa lukemisen keinoin edesmenneitä musiikin suurvaikuttajia.

Pratchett heittää rockmusiikin Kiekkomaailmaan ja hioo siitä omanlaisensa näkemyksen. Kuolema turhautuu olemiseensa, musiikki haluaa tulla julki ja olla kuolematon (ja sitähän se onkin). Ripaus magiaa, musiikkia ja aimo annos seksiä, huumeita ja rokkenrollia. Siitä se kaikki lähtee. 

Musta huumori kukkii läpi kirjan ja suomentaja on kunnioittanut alkuperäisteosta lisäämällä viitteisiin myös englannin kielisiä versioita sanonnoista kuten kiitollinen Kuolema (grateful Death). Myös fantasiamaailmassa voi olla teini-idoleita ja kuten todellisuudessakin, aina on joku joka pullikoi vastaan, haluaa rahastaa tai ei vain tajua juttua. 

Huumorin ja letkeän tarinan sekaan mahtuu jälleen kerran syvällisiä pohdintoja aika-avaruudesta, muistamisesta ja olemassaolosta. Jää siis lukijan vastuulle, mitä hän haluaa kirjasta päällimmäiseksi nostaa. Itse jäin pohtimaan noita mystisiä hetkiä, kun jostakin asiasta tulee hitti ja se synnyttää aina uuden ilmiön. Kukaan ei oikeastaan tiedä, mistä se ilmiö alkunsa sai, mutta taustalla on aina jotain ikäänkuin kuolematonta, joka jää johonkin ulottuvuuteen elämään. Ainakin muistiin, jos ei muualle.

Mario Vargas Llosa - Tuhma tyttö

Vargas Llosa on rakentanut lukijalle aikamatkan, joka kestää yli 30 vuotta. Oppaana matkalla on tyhmä rakkaus, joka vetää päähenkilöitä toisiaan kohden ympäri maapalloa, kuin magneetti metallia. Vuodet vierivät, ympäristö vaihtuu ja silti jokin sisään rakennettu tarve kiinnittyä toiseen ihmiseen saa päähenkilö Ricardon tekemään itsestään narrin naisen edessä kerta toisensa jälkeen. Vaikka mies kasvaa ihmisenä ja elämä tarjoaa kokemuksia, mikään ei voita milloin mistäkin esiin putkahtelevaa tuhmaa tyttöä, joka vaihtaa henkilöllisyyttä, kuin tavallinen tallukka sukkia. 

Lopussa seisoo kuitenkin luja rakkaus ja jotain kaunista. Pelattuaan vuosikymmeniä Ricardon kustannuksella tuhma tyttö joutuu kasvokkain kohtalonsa kanssa. Ricardo on oleva hänen pelastuksensa ja viimeinen ehtoollisensa tässä maailmassa.

Tarina on komedinen rakkaustarina, jossa kerrotaan lujasta halusta uhmata omaa köyhää syntyperää ja olla jotain muuta, joku muu. Jossain vaiheessa todellinen identiteetti hajoaa, silti siellä jossain syvällä sisimmässä asuu vielä murunen siitä alkuperäisestä, joka ajaa jatkamaan pakomatkaa, kunnes loppu viimein tulee eteen. Ajatus siitä, että meitä jokaista varten on olemassa se joku oikea, jota kohti elämä meitä väistämättä ajaa on puettu jopa jonkinlaiseen narrinviittaan, jossa on kuitenkin ammottavia reikiä ja inhorealistinen totuus paistaa näistä rei'istä läpi. Joku antaa onnensa kulkea ohitseen vähät siitä piittaamatta ja toinen taas on valmis nöyryytykseen ja pettymykseen kerta toisensa jälkeen, jotta saisi edes hetken maistaa onnen maljan nektaria. 

Kaunis ja miellyttävä kirja. Jopa huvittava.

Jayne Anne Phillips - Äidin aika

"Maapallo rullaa radallaan, luonas kai olla saan..." Syöpä antaa, syöpä ottaa. Syöpä antaa erityistä aikaa äidille ja tyttärelle, muovaa perheen uudelleen, ottaa sen minkä on antanut ja hajottaa kaiken alkutekijöihin. Lapsi syntyy, äiti kuolee. Elämän kiertokulku yksinkertaisimmillaan yhden ihmisen näkökulmasta. Tytär ja äiti, sama henkilö kokijana.

Kirjaa kehuttiin takakannessa loistavaksi ja herkäksi, intiimiksi kuvaukseksi, mutta minä koin kirjan jotenkin rasittavaksi imetyksen ja äitiyden riemujulistukseksi. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti, jos joka toisessa lauseessa mainitaan imetys tai vauva. Tarina sinällään oli kyllä kaunis tai ehkä raadollinen kuvaus siitä kuinka syöpä syö ihmisen elävältä ja kuinka julmaa kamppailua lähimmäiset joutuvat avuttomina seuraamaan vierestä. 

Proosaakin on moneen junaan ja tämä jätti minut kyllä aika kylmäksi. Edesmennyttä miestäni siteeratakseni tämä on sellaista naisasianaiskirjallisuutta. Tämä lausunto sanottiin aina jotenkin kyynisesti tuhahtaen ja se tunnelma minulla nyt jäi päällimmäisenä tästä kaikesta käteen. Uusioperhe oli kyllästetty stereotyyppisillä takkuisilla kuvioilla ja hyvät ihmiset olivat erityisen hyviä huonojen taas ollessa todella huonoja tyyppejä. Miksikähän kirjoissa ei koskaan esitellä toimivaa uusioperhettä..?

Michael Ondaatje - Divisadero

Ulkona tuulee ja myrskyää. Mikään ei ole kodikkaampaa, kuin kömpiä lämpöisen peiton alle sänkyyn ja avata hyvä kirja, joka vie mennessään kauas pois koleasta, sysipimeästä syys-Suomesta. 

Tämä kirja oli  kaunis, raadollinen, kumpuileva ja visuaalinen. Historiallekin kijoitetaan historia. Kerroksia löytyy, kuin hyvin leivotusta lehtitaikinasta ja ne ovat kuohkeita ja ilmavia, kaikki yhtä herkullisia. Ainekset koostuvat sinisestä pöydästä, kahdesta talosta ja kourallisesta ihmisiä, joiden tarinat ja historiat risteilevät lomittain, mutta silti täysin itsenäisinä historioina ja nykyhetkinä. 

Kirjailia ohjaa lempeästi lukijaa nykypäivän hetkistä aina kauas sodantuoksinoihin saakka, mantereelta toiselle ja korttipöydästä kiertolaisten vankkureihin. Ondaatje on onnistunut mielestäni loistavasti luomaan kuvattomasta kirjasta visuaalisen tarinan. Sieluni silmin kykenin näkemään tarinan metsät, laaksot, myrskyn pieksämät pellot ja tyhjät pölyiset huoneet. Uskomattoman kaunista luettavaa. Olin harmistunut, kun kirja loppui. Ehkäpä kaivelen jostain Ondaatjen Booker-palkintoon luotsanneen Englantilaisen potilaan ja luen senkin piakkoin.

Imre Kertész - Kohtalottomuus

Nuori työteliäs miehenalku jättää hyvästit isälleen. Keskitysleiri nielee perheen palanen kerrallaan. Unkari on sodan ikeen alla, aivan kuten koko Eurooppa. Intoa puhkuen työhön tarttuu nyt poika, tuodakseen elannon perheelle isän lähdettyä muualle työhön, kuten asia on perheelle ilmaistu.

Matka keskeytyy ja keskitysleiri kutsuu myös poikaa. Lapsellinen optimismi vallitsee kuitenkin innokkaan mielen sopukoissa ja vielä tovin aikaa leirielämää viettäneenäkin poika uskoo valoisaan tulevaisuuteen ja työteliäisyyden tuomaan palkkioon. Tämä saa kuuluisalle fraasille: "Arbeit macht frei" aivan uuden sisällön. Ei mahtipontista sotajulistusta ja raakuuden oikeutusta, vaan lapsen mielen tuoman pehmeän ajatuksen siitä, jos olen ahkera ja hyvä, mikäpä tässä ollessa, töihinhän minä tänne tulinkin.

Lopulta leirien vaihdot, sairaus ja epätoivo ympärillä turruttavat myös tämänkin leirinkävijän ja jopa kuolema tuntuu yhdentekevältä, kunhan se ei vaan sattuisi liikaa. Kärsimys ei tunnu miltään, nälkä on pahempaa kuin kipu, syöpäläiset ja pelko. Ystävystyminen paikkaa paljon pahaa. Kun nuoruus ja into karisevat pois jäljellä on tyhjiin ammennettu vanha mies, ajallisesti keho on vielä nuori, mutta sielu on harmaa, kaarnoittunut kärsimys. 

Luen todella vähän sotaan liittyvää kirjallisuutta, koska koen ne kirjat joko liian teknisinä sotakuvauksina tai ahdistavina muuten vain. Tämän kirjan ostin kierrätyksestä parilla eurolla ja ajattelin, että tämän Nobelistin teos hyllystä vielä uupuu. Kirja oli aivan loistava ja ajatuksia herättävä. Mahtavaa kerrontaa ja eläytymistä. Ja kaiken lisäksi vielä hienoja pohdintoja ajasta ja sen kulusta. Olin todella vaikuttunut kirjasta.

Henning Mankell - Haudattu

Haudattu on ihastuttava pienoisromaani Wallander-sarjasta. Mankell on kirjoittanut kirjan jo 2002 jaettavaksi alunperin ilmaisena kylkiäisenä jonkun muun kirjan ostaneelle. Vaikka kirjassa tapahtuu rikos, kirja mielestäni kuitenkin ruotii enemmänkin ikääntyvän miehen sielunmaisemaa ja yksinäisyyttä. 

Kurt Wallander pohtii rikosta ratkaistessaan ja ikääntyneitä todistajia ja asianosaisia kuullessaan myös omaa elämäänsä ja karttuvaa ikäänsä. Unelmia rauhaisista eläkepäivistä alkaa siintää jossain horisontissa, mutta ne on kuitenkin siivitetty myös pelolla yksinäisyydestä. 

Kirjassa nousee myös esille syyllisyys, jonka kanssa ihminen elää hamaan loppuunsa saakka. Luurangot kaapeissa ovat kunkin mukana, vaikka niistä kuinka haluaisi päästä eroon. Historia, jonka elämä meille kirjoittaa, on muuttamaton. Emme voi poistaa sitä tai kirjoittaa joitakin lukuja uusiksi haluamallamme tavalla. Aika koskettavaa jollain tavalla. 

Olen aina pitänyt Mankellin kirjoista. Niissä on usein jotain mukavan melankolista ja mukaansatempaavaa rytmiikkaa. Wallander-sarjan kirjoja en ole juuri lukenut, mutta pidin kyllä nytkin lukemastani paljon. Kirjan lopussa on vielä mielenkiintoinen essee Wallander-hahmon synnystä ja kehittämisestä, mikä mukavasti avaa kirjailijan omia ajatuksia ja suhdetta tähän suosittuun komisarioon.

Anja Kauranen - Tushka

Tushka on Kaurasen varhaista tuotantoa ja siitä onkin vierähtänyt varmaan kymmenen vuotta, kun olen viimeksi lukenut näitä kirjailijan uran alkutaipaleen töitä. En muistanut, että tuolloin hänen tyylinsä oli mahtailevan monisanaista ja tuskastuttavan prameilevaa. Miksi sanoa asia sievästi ja yksinkertaisesti, kun sen voi sanoa mahtipontisen monimutkaisesti hienoilla sanoilla sivistystä korostaen. 

Nuori nainen lähtee kadonneen isänsä jalanjäljissä Egyptiin etsimään innoitusta ja inspiraatiota uuteen kirjaansa ja omaan elämäänsä. Tuottelias kausi tyrehtyy kostean kiihkeään hummailuun Egyptin yöelämässä taiteilijoiden, intellektuellien ja narkkareiden kanssa. 

 Nainen tasapainottelee menneen ja tulevan identiteettinsä kanssa ja yrittää päästä sinuiksi kaapissa kolisevien luurankojen kanssa. Loppujen lopuksi elämä nyrjähtää uusille urille ja lopussa kai sitten se kiitoskin seisoo. Näin tulkitsisin. 

Kun kirjailija vaihtoi sukunimensä Kaurasesta Snellmaniksi tuntuu, kuin hän olisi luonu nahkansa myös taiteilijana ja tuotanto sai uuden, suorasanaisemman tyylin. Pidän tästä uudemmasta tyylistä enemmän. Ehkä näissä ensimmäisissä kirjoissa on kuitenkin käsillä niin monia tuoreita kirjailijoita vaivaava ongelma. Tarve todistaa osaavansa käyttää älykästä sanastoa ja kirjoittaa taidetta. Joskus taide ei tarvitse sitä krumeluuria ollakseen toimivaa.

Stephen King - Painajainen

Halloweenin aikaan kauhukirjallisuutta, no totta kai. En pidä halloweenista juhlana, se ei vaan kuulu suomalaiseen juhlaperinteeseen ja pyhäinpäivä on jotenkin arvokkaampi juhla ja vietinkin tämän edesmenneiden muistopäivän surren ja muistaen neljä kuukautta sitten menehtynyttä aviomiestäni.

 

Tätä kauhutematiikkaa kuitenkin pursuu joka tuutista melkeinpä koko lokakuun ajan joten se sai minut tarttumaan sitten yhteen mieluisimmista kauhukirjoista. King ei tietääkseni ole kirjoittanut muita vampyyrikirjoja, kuin tämän Jerusalem´s lotiin sijoittuvan kertomuksen. 

Tämä oli ensimmäisiä Kingin teoksia, mitä aikoinaan luin ja se oli silloin hyytävää kyytiä. Pelotti iltaisin mennä nukkumaan ja mielikuvitus teki temput jos toisetkin. Nyt sain kyllä nukuttua, mutta silti mukavasti jännitys kutitteli vatsassa välillä. Mukava lukea hyvä kirja uudestaan. Onneksi edellisestä lukukerrasta oli vierähtänyt niin pitkästi aikaa etten muistanut juonesta oikeastaan mitään ja tuntui, kuin olisi lukenut uuden kirjan. Tämä on ehkä yksi parhaista Kingin teoksista. 

Kirjan lukemiseen tosin vierähti  luvattoman kauan, sillä keskittymiskykyni on tällä hetkellä varmaan samaa luokkaa kuin kultakalalla. Yleensä tällaisen makupalan ahmaisee parissa illassa, mutta nyt lukemiseen meni toista viikkoa. Yhtä kaikki, lukeminen oli ilo ja lukija tyytyväinen painaessaan kirjan kannen kiinni viimeisen pisteen jälkeen. 

King on siitä hassu kirjailija, että samat paikat ja maisemat toistuvat kirjasta toiseen. Vanha talo kukkulalla, pieni kyläpahanen jossain itärannikolla Mainen tietämillä ja paha leijumassa sen kauniin idyllin yllä. Silti ne kirjat houkuttavat uudestaan ja uudestaa lukemaan. Jopa uteliaisuus ajaa avaamaan kirjan, mitä näistä aineksista on tällä kertaa kasattu ja onko tarina koukuttavampi kuin edellinen.

Siri Hustvedt - Kesä ilman miehiä

Jos kirjoittaisin kirjan, kirjoittaisin luultavasti samantyyppistä proosaa kuin Hustvedt. Kielikuvat ja hieman poukkoileva pohdiskelu tuntuivat tutuilta omista teksteistäni. Syrjähypyn varjoon jäänyt vaimo ja katkolla oleva avioliitto herättävät monenmoisia pohdintoja päiväkirjatyyppisesti kirjoitetussa kirjassa. Itse kirjoittaisin päiväkirjaani tähän tyyliin, jos päiväkirjaa pitäisin. 

Kirjan pohdinnat saivat minut miettimään moneen otteeseen tuoretta elämässä tapahtunutta muutosta ja leskeytymistäni. Mistäpä löytää ne selviytymisen siemenet ja saada ne vielä itämään...

Sukupuolten välisten erojen, parisuhteen, ikääntymisen ja elämänkaaren pohdiskelut kävivät välillä sangen syvällisiksikin, mutta ne eivät silti olleet mitenkään puuduttavia tai liian valmiiksi pureksittuja. Lukijakin sai tilan pohtia omaa näkemystään asiasta, mistä pidin kovastikin. Loppumetreillä oivalsin kirjan kuvastavan kuitenkin enemmänkin naisen elämänkaaren kuin haaksirikosta pelastuvan avioliiton selvitytymistarinan. 

En ole aiemmin lukenut Hustvedtin kirjoja ja tämä oli ihan positiivinen kokemus. Minusta kirja on silloin kaunis ja hyvä, jos se saa jotenkin herätettyä kysymyksiä ja pohdintoja omasta elämästä. Silloinhan se kirja jotenkin sytyttää, antaa ravintoa sielulle ja ruokkii mielikuvitusta sekä ajatuskätköjä avaamaan ovensa.

John Irving - Vesimies

Irvingin aikaista tuotantoa oleva Vesimies kertoo tarinan Juksu Trumperista, miehestä jolta odotettiin paljon, joka eksyi oman elämänsä monimutkaiseen yksinkertaisuuteen. Oikeastaan kirjan englanninkielinen nimi (The Water-Method man) avautuu paremmin tarinassa kuin suomennos. Trumper on nimekkään urologin poika ja joutuu turvautumaan keinoon jos toiseenkin suoriutuakseen niinkin arkipäiväisestä asiasta, kuin pissalla käymisestä. Hoidoksi kokeillaan myös vettä...

Tarina sommittelee mukavasti Trumperin elämänvaiheita nuoruudesta ja aikuisuudesta. Välillä tarinaa kertoo mies itse ja välillä suunvuoron saa taas kirjailija. Jos juonen purkaa köykäisesti muutamaan pinnalle nousseeseen ajatukseen huomaa ajattelevansa sitä, kuinka helppoa on monesti lähteä sen sijaan, että ratkaisisi käsillä olevan ongelman ja selvittäisi kiperät tilanteet tässä ja nyt. Paljonko lähtiessään saattaa menettää? Sen sai tietää Juksu Trumper, mies joka sai lempinimensä taipumuksesta lasketella luikuria tiukan paikan tullen. 

Hauska oma pieni omituinen tarinansa kirjassa oli muinais-alanorjalainen tarina, josta käännöstyönä syntyi Trumperin tohtorin arvoon kohottanut tutkielma. Tämä tutkielma ja käännöstyö osittain ajoivat nuoren miehen Eurooppaan hakemaan vauhtia kangertelevalle opiskelulle ja akateemiselle työskentelylle. Koheltaminen Euroopassa tuntui tosin välillä hankalalta sitoa muuhun tarinaan ja minulta jäi varmaankin jokin hauska vitsi oivaltamatta jossain vaiheessa, mutta se menköön lukijan piikkiin.

Irvingin kirjoja on aina mukava lukea. Ne ovat humoristisia ja kepeitä, mutta aina niissä tarinoissa kuitenkin se syvällisempikin ulottuvuus on. Pidän paljon Irvingin tavasta kirjoittaa. Enkä pettynyt tälläkään kertaa.

Grégoire Polet - Väreilevä kaupunki

Kuusi päivää, risteäviä elämiä, kuolema ja sattumanvaraisia kohtaamisia. Kaupunki pullollaan elämää, ihmisiä ja pieniä kohtalon oikkuja, joiden lomaan punoutuu suuria päätöksiä. 

Kirjan idea oli hyvä. Mitä kaikkea kuudessa päivässä voi tapahtua ihmisille ja kuinka sama asia näyttäytyy eri näkökulmista. Silti en oikein saanut otetta kirjasta. Poukkoileva juoni sai henkilöt sekoittumaan toisiinsa ja tarinat tuntuivat väkisinkin menevän väärällä tavalla ristiin. Liekö vika sitten lukijassa ja hänen käsityskyvyssään, mutta en kyllä oikeasti lopulta pysynyt kärryillä kuka kukin oli ja mikä hänen suhteensa oli muihin henkilöihin. Myöskin henkilöiden historiat tuntuivat jotenkin sekoittuvan, niin ettei juoni oikein pysynyt koossa. 

 

Piti käyttää aikaa miettimiseen kenen tytär tai isä tai puoliso tämä tyyppi nyt taas sitten olikaan ja miten hänen tekemisensä liittyi siihen, mitä seuraavassa kappaleessa tapahtui. Ei välttämättä mitenkään, sillä tarinat risteilivät lukujen ja jopa kappaleiden sisällä kuin solmuun mennyt lankavyyhti.

Lukukokemus oli sekava, en oikeastaan pitänyt kirjasta, mutta luinpa sen nyt loppuun, kun kerran aloitin. Tähän päättyi myös kirjasarjojen teemakuukausi. Tästä on hyvä jatkaa jollain aivan muulla. Ehkä jopa kauhua lähestyvän halloweenin kunniaksi..?

Ian McEwan - Rannalla

Pieni tarina rakkaudesta, seksuaalisuudesta, parisuhteesta, nöyryytyksestä ja kykenemättömyydestä. Suuria asioita, kauaskantoisia merkityksiä ja elämän suuntaa muuttavia tapahtumia. Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin, hääyö kruunaa kaiken. Niinhän se tarina klassisesti menisi. Entä jos toinen kykeneekin vain platoniseen rakkauteen? Kaipaa läheisyyttä, turvaa ja onnea, muttei koe millään tavalla fyysistä rakkautta luontevaksi osaksi itseään. Kuinka tästä tabusta voisi puhua, varsinkaan 60-luvulla?

Tarve miellyttää ja olla toiselle hyvä ohittaa tietyn rehellisyyden ja haavoittaa syvästi. Se muuttaa kahden elämän suunnan lopullisesti. Ilmaan jää roikkumaan kysymys seuralaisineen. Olisiko tämän kaiken voinut oppia ajan kanssa, mitä olisi, jos olisimme antaneet itsellemme mahdollisuuden, teimmekö virheen ja jos teimme mikä virheistämme oli se, joka olisi kannattanut korjata?

McEwan avaa kirjassaan paljolti vaietun aiheen, seksuaalisen haluttomuuden tai oikeastaan frigiditeetin ja sen seurauksen ja merkityksen yhdelle pariskunnalle. Kirja itsessään oli jotenkin levoton eikä kovin rullaavaa kerrontaa, mutta kömpelyys, nöyryytys, pelko ja henkiset pidäkkeet seksuaalisuuteen liittyen oli kuvattu hyvin ja realistisesti. Vaikka kirja on kuvitteellinen, sen voisi kuvitella oikeasti tapahtuneen jollekulle jossain joskus. 

Jäin pohtimaan voisiko parisuhde oikeasti toimia pelkän henkisen rakkauden pohjalta kovinkaan pitkälle jos kyseessä ovat nuoret ihmiset. Miksikäs ei. Ehkä aika antaisi keinot toteuttaa rakkautta tyydyttävällä tavalla. Yksi yö ei ratkaise mitään suuntaan eikä toiseen. Toisaalta, jokainen olemme yksilöitä ja tuntuisi paljolta vaatia toista pidättäytymään tai hankkimaan "onnensa" muualta, jos vain toinen puolisoista kokee olevansa onnellisempi ilman fyysistä kanssakäymistä. Tulisiko jossain vaiheessa kuitenkin vastaan se tilanne, että toinen huomaamattaan painostaisi toista ratkaisuihin, jotka taas kuormittaisivat suhdetta?

Peter Høeg - Nainen ja apina

Kuinka kummallinen kirja. Täysin erilainen, kuin mikään teos mitä olen aiemmin lukenut. En edes oikein osaa luokitella kirjaa mihinkään genreen. Tieteiskirjallisuutta? No tavallaan, Draamaa, sitäkin löytyi. Fantasiaa, ehkä enemmänkin maagista realismia. Olen aivan puulla päähän lyöty. Vitsit, mikä kirja! Hyvä, erikoinen, koukuttava, hämmentävä, pohdituttava, kummallinen, hieman naivistinenkin. 

Alkoholisoitunut hienosto rouva törmää apinaan, joka sattumusten kautta joutuu sivistyksen pariin. Tästä alkaa evoluution uudelleen pohtiminen, älyllisen elämän arvojen ja arvostuksen metsästys. Lopulta tilanne kääntyy siihen pisteeseen, että olivatko sattumat sittenkään sattumaa, jos olivat, niin kenen näkökulmasta? Kuka oikeastaan olikaan se ylempi laji ja kenellä on oikeus päättää toisen elämästä?

Kirja kertoo sopeutumisesta, elämän pakosta. Siitä, kun elät vain välttääksesi vielä suurempia pahoja, kuin ne välttämättömät, mitä joudut väkisinkin kohtaamaan. Mitä rakkaus merkitsee elolliselle ja olevaiselle? Onko sillä oikeasti merkitystä, vai onko se vain aikamme ilmiö? 

Kirja on kaikin puoli jokseenkin hämmentävää luettavaa ja ehkä uskottavuus karisi hieman Eeden ja Tarzan kuvioiden myötä, mutta nämä sivujuonteet eivät kuitenkaan merkittävästi häirinneet sitä syvällisempää ajatusta, mikä minulla kirjasta heräsi. Mikä oikeuttaa ihmisen tuottamaan tuskaa ja pelkoa kun kysymyksessä on tieteellinen läpimurto? Olemmeko oikeasti se superrotu, jolla on kaikki avaimet ja oikeudet? Voisinko rakastaa apinaa?

Carol Shields - Larryn juhlat

Larry on keski-ikäinen mies, elämää elettynä, elämää ehkä vielä edessäkin. Larrystä tuli sattuman kaupalla floristi, todella miehekästä, joku voisi irvailla. Tästä lähtee kuitenkin elämä hitaasti, mutta varmasti nousukiitoon, avioliitto, lapsi, ero, avioliitto, ura, ero, menetykset, perhe, ja kaikki se pieni, mutta silti niin suuri, mitä keskiverto ihminen elämässään kokee ovat osa myös Larryn elämää. Larry rakastaa pensassokkeloita, niistä tulee hänen elämänsä ja Shields on kirjoittanutkin onnistuneesti Larryn elämäntarinastakin varsinaisen sokkelon. 

Harvoin tulee vastaan kirja, joka kertoo tavallisen ihmisen tavallisista ajatuksista ja tavallisesta elämästä ilman mitään ihmeellistä draamaa ja sekasotkua, kummallisia kuvioita ja sattumuksia. Ihan antoisaa lukea tavallisista asioista, jotka loppuhuipennuksena päättyvät mitä kummallisimpiin juhliin. 

Tosin pienenä miinuksena kaikkeen tähän tavalliseen voisin kuitenkin sanoa, että asioiden toistaminen useita kertoja ovat jo hieman kyllästyttäviä kohtia kirjassa. Ei haittaa, jos jostain tapahtumasta tai asiasta mainitaan muutamaan kertaan, mutta kirjailija toistaa osia Larryn historiasta puolen luvun verran useampaan otteeseen, tulee tunne, että juttua ei ole kehkeytynyt riittävästi, joten on turvauduttu toistoon tai sitten lukijaa pidetään hieman hajamielisenä ja häntä muistutetaan tuhkatieheään kirjan kiinnekohdista. 

Larry  oli minusta miellyttävä ja seesteinen hahmo, hänen elämästään oli mukava lukea. Kirjan hahmogalleria oli hyvin rajattu muutamiin ydinhahmoihin ja muutamiin vieraileviin tähtiin. Tämä on aina positiivista, sillä sata olennaista tyyppiä kirjassa kuormittaa jo muistia niin paljon, että lukeminen käy työlääksi ja aina pitää miettiä, kukahan tämä nyt sitten oli ja mitä virkaa hänellä tarinan kulun kannalta oli. Taidan lukea jossain vaiheessa lisääkin Shieldsin teoksia, sen verran mukava kokemus tämä kirja oli.

Alan Paton - Liian myöhään vesipääsky

Päätin alkaneen syksyn kunniaksi pitää taas lukemisessa teemakuukauden ja tällä kertaa syvennyn kirjasarjojen ja lukemistojen tarjontaan. Mikäpä parempi tapa aloittaa tämä kuukausi, kuin lukemalla Tammen keltaisen kirjaston ensimmäinen kirja Alan Patonin Liian myöhään vesipääsky. Hyllystä löytyvä kirja on vielä kaiken lisäksi siinäkin mielessä helmi, että se on ensimmäinen painos. Ostin kirjan kierrätyskeskuksesta 20 sentillä. Uskomaton tuuri!

Kirja on varmasti ollut ainakin Andre Brinkin teosten esikuvana sillä samaa tematiikkaa Etelä-Afrikasta, rodusta, kulttuurista, laeista ja kunniasta sekä rakkaudesta ihmiseen, maahan ja Jumalaan löytyy molempien kirjailijoiden teoksista. En ole lukenut Patonin muuta tuotantoa, eikä tämä kirja varsinaisesti innoittanut tutkimaan muiden tuotosten sisältöä.

Tarinan kertoo päähenkilön täti sekä päähenkilö itse päiväkirjamerkintöjen avulla. Ilmeistä on, että valkoisen rodun ei sovi rakastaa muita kuin kaltaisiaan sekä Jumalaa. Ankara on häpeä ja rangaistus sille, joka muuta halajaa. Kirja kertoo pelosta ja nöyryytyksestä, halusta olla hyvä ja kunniallinen, johon taas rakkaudennälkä ei anna mahdollisuutta. Paton kuvaa kirjassa mutkikkaita ihmissuhteita niin lasten ja vanhempien kuin puolisoidenkin välillä ja selvää on, ettei näennäisesti hyvä avioliitto ja suhde välttämättä ole muuta kuin puolisot onnettomaksi tekevää kulissia. Esillä on unelma olla hetken hyväksytty, rakastettu ja haluttu.

Alberto Moravia - Sivustakatsoja

Sivustakatsoja on kolmas Moravian kirja, jonka olen lukenut ja alan olla sitä mieltä, että olen löytänyt yhden uuden suosikkikirjailijan. Kirjojen teemat ovat aika arkipäiväisiä, mutta silti jotenkin niin kompleksisia ja utopistisia, että kosketuspinta arkitodellisuuden kanssa ei ole kovin kummoinen. Välillä voisi kuvitella saippuaoopperoiden käsikirjoittajien salaa ammentaneen Moravian teksteistä kimurantteja kuvioita hahmojensa arkeen.

Tämäkin kirja on erotiikalla maustettua satiiria kahden professorin elämästä, isän ja pojan. Poika aattellisten ja periaatteellisten syiden ajamana on päätynyt asumaan isänsä peräkamarissa ja tämä kuvio ajaa pojan avioliiton pisteeseen, jossa vaimo nostaa kytkintä. 

Hiljalleen pojalle valkenee vaimon poismuuton syyt ja kilpakosijan paljastuessa poika joutuu pohtimaan uudestaan arvojaan sekä ihmissuhteitaan. Vaikka kirja päällisin puolin on keveää kesäluettavaa sivumerkityksissä putkahtelevat esiin seksuaalisten suuntausten moraaliset kysymykset. Moravialla tuntuu olevan kirjoissaan aina jokin eroottinen teema ja tässä kirjassa se on tirkistely sekä naisten välinen rakkaus. Myös tietynlaista oidipaalista suhdetta pohditaan isän ja pojan sekä miniän välisissä suhteissa. 

Pidän  Moravian teoksista, koska ne ovat vakavia pohjavireeltään ja niissä on aina jokin punainen lanka johtamassa syvällisiinkin pohdintoihin, mutta samalla kaikki on sävytetty huumorilla ja jopa pienellä jännityksellä. On ihanaa lukea tarttuvaa ja kuvailevaa kirjallisuutta, jossa sanavalinnat on tehty miellyttävän kirjaviksi, mutta ei silti monimutkaisen yliampuviksi. 

Kirjasta löytyy ajatuksia myös seuraavista blogeista:

Kirja-aitta ja Oksan hyllyltä